Tervetuloa Helmiksen joulukalenterin 2021 pariin!
Kyselin teiltä tallilaisten nurkassa alkusyksystä, minkälaisia joulukalenteritoiveita teillä on. Tarinoita/novelleja eri henkilöiden näkökulmasta pyydettiin, ja niitä on nyt teille antaa! Mutta homma lähtikin vähän lapasesta... Muutaman yksittäisen novellin lisäksi joulukalenterin pääosassa on elokuvamaisesti kirjoitettu tarinasarja, joka kertoo, mitä kaikkea joulun alla tapahtuu Helmiksessä. Ja Helmiksessä tosiaan tapahtuu! Luvassa on uusia hahmoja, paljon hevosia ja joulukiirettä, sekä tietenkin hippunen draamaa ja mysteereitä. Toiveena olisi, että lukisitte sarjan osat järjestyksessä, jolloin juoni pysyy eheänä, joten jos olet missannut tarinan edellisen osan, tiedät mitä tehdä!
Luukuista saattaa löytyä myös tehtäviä, joista voi ansaita palkintoja, sekä muita yllätyksiä. Toivottavasti kalenteri vastaa odotuksianne :) -Tiia Ps. Alla on alkupalaksi Teemun näkökulmasta kirjoitettu pieni novelli, joka sijoittuu marraskuulle. |
♡
|
Teemun tarina
Pihkaa. Tahmeaa ja sitkeää. Sellaista, joka ei lähtenyt millään irti jouhista. Ne olivat takkuuntuneet ja paakkuuntuneet itsepäiselle harakanpesälle, jonka kanssa taisteleminen oli täydellisen turhaa. Jos vain ulkona alkaisivat kunnon pakkaset, niin ei tarvitsisi huolehtia tästäkään ongelmasta.
-Lähteekö se ollenkaan?, Taru kyseli ja nojaili haaveilevan hajamielisesti Maverickin karsinan oveen.
-No ei, ähkäisin.
-Mulla oli kerran purkkaa tukassa. Silloin siinä piti kuulemma pitää jäätä niin että se kohmettuu. Sitten sen sai helposti pois!, Taru selosti neuvokkaasti.
-Mistä me saadaan jäätä?, kysyin turhautuneena.
-Sun sielusta, Taru hymähti ylpeänä.
Tuhahdin muka ärsyyntyneenä, vaikka olihan se ihan nokkela juttu.
-En mä usko että se toimis pihkaan. Se on kuitenkin vähän eri asia kuin purkka. Kokeillaanko öljyä?, ehdotin.
-Se vois toimia, Taru hihkaisi. -Mä haen!
Sisko viipotti reippaasti pois näkyvistä satlariin ja palasi pian takaisin muutaman erilaisen hevosen- ja tervanhajuisen pullon ja purnukan kera. Testasin paria vaihtoehtoa, ja ne toimivatkin kohtalaisesti. Huokaisin helpottuneena, kun paakku alkoi selvitä hiljalleen.
-Voi Maverick höpsökkä sua, Taru naureskeli. -Ei meillä oo aikaa tällaseen!
Sen jälkeen Taru hyppelehti kauemmas Impin karsinalle tarkastamaan, joko loimen voisi ottaa pois. Hän oli tehnyt sen jo viidesti aiemmin, mutta halusi kovasti lisää tekemistä.
-Ehkä sen loimen voi jättää sille, huikkasin, mutta vastausta ei kuulunut.
Otin Maverickilta pois kylmäykset jaloista ja lämmittimen selästä. Kyllä herrasta huolta pidettiin vaikka ja kuinka hyvää. En vain ollut ehtinyt selvittää sen harjaa ja häntää ennen kouluvalmennusta. Kirsi ei ollut tykännyt.
“Kouluratsastus on muutakin kuin malttia ja osaamista! Kaikki se, mitä kisakentillä näkyy, kuuluu osaamiseen ja on otettava osaksi rutiinia! Et sinä kisakentällekään tässä kunnossa hevosta toisi, vai kuinka? Sanonpahan, että ensi tunnilla haluan nähdä vähän enemmän selkärankaa, pitkäjänteisyyttä!” nainen oli pauhannut sen näköisenä, että joutui pinnistelemään sinnikkyytensä äärimmilleen saadakseen sanottavansa ulos niinkin nätisti. Olin aika tunnollinen, mutta en myöntäisi ikinä, että sellainen palaute vähän kirpaisi.
Menin etsimään Tarua hevospuolen pääkäytävältä. Impin karsinasta kuului hiljaista, tyytyväistä muminaa. Taru siellä harjaili tamman kavioita puhtaaksi. Impi nuokkui edelleen takki päällä kuin äiti, jonka ylivilkas lapsi tahtoo välttämättä lakata tämän kynnet, vaikka päiväunillekin olisi aikaa.
-Oletko sä valmis?, kysyin siskolta.
-Ihan kohta, Taru sanoi.
-Mä laitan äidille viestin, että tulee hakemaan meidät.
-Okei, Taru mumisi ja nosti seuraavan jalan.
-Jätä se loimi päälle, huikkasin vielä.
Autossa oli ihanan lämmintä, kun me istuttiin takapenkeille Tarun kanssa.
-Helou helou, äiti sanoi hyväntuulisesti ja hymyili meille taustapeilistä.
-Moi!, Taru sanoi iloisesti.
-Miten meni ratsastukset?, äiti kysyi tavalliseen tapaansa ja alkoi kääntää autoa tallipihalla.
-Hyvin! Mä menin Impillä!, Taru aloitti. -Me tehtiin laukannostoja ja se oli tosi kivaa ja mä sain kehujakin, Taru alkoi selittää. Hän kertoi vielä dramaattisesti, kuinka Suoma oli temppuillut tunnin aikana, ja sen ratsastaja oli melkein tippunut.
Minä olin kuullut, että se oli vain säpsähtänyt pakkasesta naksuvaa maneesin seinää.
-No mites Teemu? Miten sulla meni?, äiti kysyi kuunneltuaan Tarua hyväksyttävän kauan.
-Ihan hyvin, me harjoiteltiin vasenta kierrosta.
-No mutta kiva. Sujuiko se?, äiti kysyi, koska olin hiljainen.
-Joo.
Taru vilkaisi minua sivusilmällä ja käänsi sitten katseensa ulos auton ikkunasta. Ulkona oli tullut yhtäkkiä niin pimeää, ettei siellä kyllä mitään nähtävää ollut. Äiti taisi huomata taustapeilistä, että minua kaihersi joku. Se ei kuitenkaan udellut enempää, vaan käänsi auton isolle tielle täydessä hiljaisuudessa. Kuului vain vilkun ääni, naksun naksun.
-Äiti?, sanoin sitten, kun tuntui että oli pakko. Kurkkuun oli noussut pala ja halusin sen pois.
-Teemu?, äiti vastasi.
-Mä myöhästyin vähän siltä valmennukselta. Ja Kirsi ei tykännyt kun Maverickilla oli vähän pihkaa tukassa. Ja me kuulemma ollaan treenattu toispuoleisesti, vasen kierros oli heikko.
-Ai, äiti sanoi voivotellen ja odotti minun kertovan lisää.
-Se oli aika vihanen mulle, sanoin. Puristin kaiken sisälläni, sielun ja keuhkot ja ruokatorven ja kaiken muun mitä sieltä sitten löytyykin kasaan, ettei itku tulisi pintaan.
Olin tehnyt parhaani. Kävin tallilla ainakin viidesti viikossa. Pidin huolta omasta ja Maverickin kunnosta. Ahersin läksyjen kanssa enkä myöhästellyt koulusta ollenkaan. Yritin tulla paremmaksi ratsastajaksi.
-Rakas, äiti aloitti, eikä kuulostanut ollenkaan vihaiselta. Se vaikutti heltyneeltä, jotenkin säälivältä. -Aloinkin jo vähän huolestua, että josset sä lapsi rakas ikinä mokaa, niin sähän räjähdät pian.
Ensimmäinen pieni kyynel vierähti poskelleni, mutta pyyhin sen pois ennen kuin Taru ehti nähdä. Kai se näki, se aisti sen. Tiesin, että sisko kyllä kuunteli, mutta se ei kommentoinut mitään. Istui vain hiljaa eikä tuominnut. Eikä se ikipäivänä kertoisi tästä kenellekään, ja siksi mä pidinkin siitä. Taru oli mun puolella.
-Sillä Kirsillä taitaa olla suhun kova luotto, vai mitä Teemu, äiti sanoi sitten. -Ei se olisi muuten niin tarkka ja tiukka, jos se olisi sitä mieltä, ettei susta ole mihinkään. Se haluaa, että sulla menee hyvin.
Nyt Taru avasi suunsa:
-Kirsi on kyllä aika pelottava välillä, mutta toi on kyllä varmasti totta.
-Mutta muista Teemu, äiti jatkoi. -Että tämä koko ratsastusjuttu, tämä kilpaileminen ja kaikki, on sun oma juttu. Oma päätös, oma unelma. Ei mun, ei iskän, ei Kirsin. Ei kenenkään muun kuin sun. Ja sä päätät itse sen panoksen, mitä sä siihen laitat. Ja sä päätät itse kuinka paljon oot valmis puskemaan sen eteen. Eikö?
-Joo!, Taru sanoi ritarillisesti.
-Joo, sanoin.
Yhtäkkiä oli jo parempi olo. Käänsin katseeni ulos, ja huomasin ujojen valkoisten hiutaleiden leijailevan kuiskivassa kuorossa kohti maata. Avasin auton ikkunan ja nuuhkaisin kylmää ilmaa.
-Lähteekö se ollenkaan?, Taru kyseli ja nojaili haaveilevan hajamielisesti Maverickin karsinan oveen.
-No ei, ähkäisin.
-Mulla oli kerran purkkaa tukassa. Silloin siinä piti kuulemma pitää jäätä niin että se kohmettuu. Sitten sen sai helposti pois!, Taru selosti neuvokkaasti.
-Mistä me saadaan jäätä?, kysyin turhautuneena.
-Sun sielusta, Taru hymähti ylpeänä.
Tuhahdin muka ärsyyntyneenä, vaikka olihan se ihan nokkela juttu.
-En mä usko että se toimis pihkaan. Se on kuitenkin vähän eri asia kuin purkka. Kokeillaanko öljyä?, ehdotin.
-Se vois toimia, Taru hihkaisi. -Mä haen!
Sisko viipotti reippaasti pois näkyvistä satlariin ja palasi pian takaisin muutaman erilaisen hevosen- ja tervanhajuisen pullon ja purnukan kera. Testasin paria vaihtoehtoa, ja ne toimivatkin kohtalaisesti. Huokaisin helpottuneena, kun paakku alkoi selvitä hiljalleen.
-Voi Maverick höpsökkä sua, Taru naureskeli. -Ei meillä oo aikaa tällaseen!
Sen jälkeen Taru hyppelehti kauemmas Impin karsinalle tarkastamaan, joko loimen voisi ottaa pois. Hän oli tehnyt sen jo viidesti aiemmin, mutta halusi kovasti lisää tekemistä.
-Ehkä sen loimen voi jättää sille, huikkasin, mutta vastausta ei kuulunut.
Otin Maverickilta pois kylmäykset jaloista ja lämmittimen selästä. Kyllä herrasta huolta pidettiin vaikka ja kuinka hyvää. En vain ollut ehtinyt selvittää sen harjaa ja häntää ennen kouluvalmennusta. Kirsi ei ollut tykännyt.
“Kouluratsastus on muutakin kuin malttia ja osaamista! Kaikki se, mitä kisakentillä näkyy, kuuluu osaamiseen ja on otettava osaksi rutiinia! Et sinä kisakentällekään tässä kunnossa hevosta toisi, vai kuinka? Sanonpahan, että ensi tunnilla haluan nähdä vähän enemmän selkärankaa, pitkäjänteisyyttä!” nainen oli pauhannut sen näköisenä, että joutui pinnistelemään sinnikkyytensä äärimmilleen saadakseen sanottavansa ulos niinkin nätisti. Olin aika tunnollinen, mutta en myöntäisi ikinä, että sellainen palaute vähän kirpaisi.
Menin etsimään Tarua hevospuolen pääkäytävältä. Impin karsinasta kuului hiljaista, tyytyväistä muminaa. Taru siellä harjaili tamman kavioita puhtaaksi. Impi nuokkui edelleen takki päällä kuin äiti, jonka ylivilkas lapsi tahtoo välttämättä lakata tämän kynnet, vaikka päiväunillekin olisi aikaa.
-Oletko sä valmis?, kysyin siskolta.
-Ihan kohta, Taru sanoi.
-Mä laitan äidille viestin, että tulee hakemaan meidät.
-Okei, Taru mumisi ja nosti seuraavan jalan.
-Jätä se loimi päälle, huikkasin vielä.
Autossa oli ihanan lämmintä, kun me istuttiin takapenkeille Tarun kanssa.
-Helou helou, äiti sanoi hyväntuulisesti ja hymyili meille taustapeilistä.
-Moi!, Taru sanoi iloisesti.
-Miten meni ratsastukset?, äiti kysyi tavalliseen tapaansa ja alkoi kääntää autoa tallipihalla.
-Hyvin! Mä menin Impillä!, Taru aloitti. -Me tehtiin laukannostoja ja se oli tosi kivaa ja mä sain kehujakin, Taru alkoi selittää. Hän kertoi vielä dramaattisesti, kuinka Suoma oli temppuillut tunnin aikana, ja sen ratsastaja oli melkein tippunut.
Minä olin kuullut, että se oli vain säpsähtänyt pakkasesta naksuvaa maneesin seinää.
-No mites Teemu? Miten sulla meni?, äiti kysyi kuunneltuaan Tarua hyväksyttävän kauan.
-Ihan hyvin, me harjoiteltiin vasenta kierrosta.
-No mutta kiva. Sujuiko se?, äiti kysyi, koska olin hiljainen.
-Joo.
Taru vilkaisi minua sivusilmällä ja käänsi sitten katseensa ulos auton ikkunasta. Ulkona oli tullut yhtäkkiä niin pimeää, ettei siellä kyllä mitään nähtävää ollut. Äiti taisi huomata taustapeilistä, että minua kaihersi joku. Se ei kuitenkaan udellut enempää, vaan käänsi auton isolle tielle täydessä hiljaisuudessa. Kuului vain vilkun ääni, naksun naksun.
-Äiti?, sanoin sitten, kun tuntui että oli pakko. Kurkkuun oli noussut pala ja halusin sen pois.
-Teemu?, äiti vastasi.
-Mä myöhästyin vähän siltä valmennukselta. Ja Kirsi ei tykännyt kun Maverickilla oli vähän pihkaa tukassa. Ja me kuulemma ollaan treenattu toispuoleisesti, vasen kierros oli heikko.
-Ai, äiti sanoi voivotellen ja odotti minun kertovan lisää.
-Se oli aika vihanen mulle, sanoin. Puristin kaiken sisälläni, sielun ja keuhkot ja ruokatorven ja kaiken muun mitä sieltä sitten löytyykin kasaan, ettei itku tulisi pintaan.
Olin tehnyt parhaani. Kävin tallilla ainakin viidesti viikossa. Pidin huolta omasta ja Maverickin kunnosta. Ahersin läksyjen kanssa enkä myöhästellyt koulusta ollenkaan. Yritin tulla paremmaksi ratsastajaksi.
-Rakas, äiti aloitti, eikä kuulostanut ollenkaan vihaiselta. Se vaikutti heltyneeltä, jotenkin säälivältä. -Aloinkin jo vähän huolestua, että josset sä lapsi rakas ikinä mokaa, niin sähän räjähdät pian.
Ensimmäinen pieni kyynel vierähti poskelleni, mutta pyyhin sen pois ennen kuin Taru ehti nähdä. Kai se näki, se aisti sen. Tiesin, että sisko kyllä kuunteli, mutta se ei kommentoinut mitään. Istui vain hiljaa eikä tuominnut. Eikä se ikipäivänä kertoisi tästä kenellekään, ja siksi mä pidinkin siitä. Taru oli mun puolella.
-Sillä Kirsillä taitaa olla suhun kova luotto, vai mitä Teemu, äiti sanoi sitten. -Ei se olisi muuten niin tarkka ja tiukka, jos se olisi sitä mieltä, ettei susta ole mihinkään. Se haluaa, että sulla menee hyvin.
Nyt Taru avasi suunsa:
-Kirsi on kyllä aika pelottava välillä, mutta toi on kyllä varmasti totta.
-Mutta muista Teemu, äiti jatkoi. -Että tämä koko ratsastusjuttu, tämä kilpaileminen ja kaikki, on sun oma juttu. Oma päätös, oma unelma. Ei mun, ei iskän, ei Kirsin. Ei kenenkään muun kuin sun. Ja sä päätät itse sen panoksen, mitä sä siihen laitat. Ja sä päätät itse kuinka paljon oot valmis puskemaan sen eteen. Eikö?
-Joo!, Taru sanoi ritarillisesti.
-Joo, sanoin.
Yhtäkkiä oli jo parempi olo. Käänsin katseeni ulos, ja huomasin ujojen valkoisten hiutaleiden leijailevan kuiskivassa kuorossa kohti maata. Avasin auton ikkunan ja nuuhkaisin kylmää ilmaa.