Tiian tarina:
Kylmyys puri sieluun asti ja tunkeutui keuhkoihin. Ilma tuntui kevyeltä ja viiltävältä, pakkasen koulimalta. Puut narisivat yrittäessään myötäillä viimaa, joka tiputteli viime yönä satanutta lunta alas kylmyyden kuolettamien syyslehtien niskaan. Ainoa lämmin asia oli Taminan selkä. Yritin käpertyä hevoseen kiinni, pitää jalat lähellä sen kylkiä, mutta silti varpaita kipristeli ja selkää pitkin tuuli. Ei se kuitenkaan haitannut, sillä tamman suuri sydän jyskytti rauhallisesti ja sen koko olemus oli lämmin, pörhiintyneestä karvasta lempeisiin silmiin.
Totti oli käsihevosena ja tuli perässä holtittoman hämillään. Se ei ihan käsittänyt, miksi sitä raahattiin pitkin metsää riimu sekä suitset naaman ympärillä. Arvostin kuitenkin sen yritystä pysyä rauhallisena ja Taminan oikealla puolella. Naru oli oikeassa kädessäni, koska se ei pysynyt enää vasemmassa. Kylmyys lisättynä siihen, että se oli muutenkin se heikompi raaja oli saanut minut vaihtamaan kättä ennen pitkää. Tamina puolestaan ei tarvinnut paljoa tuntumaa, jotta se olisi kävellyt kiltisti tuttua tietä pitkin.
Totti ravaili välillä ja hörisi. Kaikki äänet tuntuivat hukkuvan ja hupenevan viiman mukana pois. Toisaalta tuuli tallilepäin saattaisi viedä viestin perille, ajattelin.
Joannen mökissä oli valot ja savupiipusta tuli tuprua, mutta edes hän ei tohtinut tulla ulos näin kamalassa säässä. Vilkutti vain ikkunasta patahanskat kädessä ja ystävällinen puna poskillaan helottaen. Totti jäi kyttäämään ikkunaa. Se varmaan haistoi pullan tuoksun.
-Tule tule, meillä on vielä matkaa jäljellä.
Minulla ei ollut ratsastushousuja, vaan jotkut kuluneet toppahousut, joihin oli ajan myötä muodostunut vähän grippiä.
-Noillako sä menet?, Viivi oli kysynyt matkallaan maneesiin Seran kanssa.
Olin toisaalta jo tottunut siihen, että näytin Viivin rinnalla räkänokkaiselta lapselta, joka tuli tallille salaa aidan ali.
-Ota edes satula!, Viivi oli huikannut perään ennen kuin avasin tallin oven ja päästin tuiskun sisälle.
-Joo joo, olin sanonut, mutten tietenkään ottanut.
Kaduin valintaa vasta, kun hevoset säikähtivät. Tietenkin ne säikähtivät. Ainahan ne jotain. En edes tiedä, mikä se oli. Joku ääni jossain ja maailma alkaa kieppua. Karuselli alkoi, kun Totti rupesi pyörimään Taminan ympäri, kun minä yritin pidellä narusta kiinni. Eihän ruuna ollut tottunut kulkemaan metsässä ilman ratsastajaa, ei se tiennyt, miten reagoida. Tamina ei tykännyt Totin sählingistä ja alkoi peruuttaa.
-Ai perhana!, sanoin kun Totti alkoi riuhtoa kättäni ja takapuoleni alkoi irrota uhkaavasti Taminan selästä. Kyllä siinä vähän on hiukset muroissa, kun kaksi isoa hevosta riuhtoo eri suuntiin ja alkaa panikoida. Jos Tamina olisi pysynyt paikallaan, olisin varmaan saanut jo pian Totin rauhoittumaan.
-Prr, odota, odota, sanoin Taminalle rauhallisen vaativasti, mutta eihän se tietenkään auttanut. Tamina peruutti vain ja alkoi kääntyillä paikallaan. Totti riuhtoi sen verran, että oli pakko päästää irti narusta. Katsoin kylmä pala kurkussa, kuinka se ravasi kymmenen metriä sivumpaan ja pysähtyi nuuskimaan ympäristöään.
-Ihme tyyppi, huokaisin helpottuneena ja hyppäsin alas Taminan selästä. Kävelin liukastellen Totin luo ja napsautin kohmeisin sormin ohjat kiinni sen suitsiin. Laitoin riimunnarun Taminalle ja hyppäsin sivuttain Totin selkään. Se steppaili hermostuneena ja muljautti silmiään. Heilautin jalkani selän yli ja hilasin itseni oikeaan kohtaan.
-Tämä mun olisi pitänyt tehdä aikaisemmin, sanoin ja maiskautin Totille. -Nyt mennään!
Totti vaikutti paljon rauhallisemmalta, kun sen selässä oli ratsastaja. Se kulki korvat pystyssä, suunta eteenpäin, eikä enää edes välittänyt kuulemistaan rasahduksista. Tamina tuli nöyränä perässä, pärskähdellen silloin tällöin. Siinä vasta hevonen jolle sopi mikä tahansa.
Kun näin mökkien valoja kauempana, olin aivan umpijäässä. Nopeutin vain tahtia, kunnes erotin syrjempänä tumman hirsimökin, jonka pihassa oli kanto halkojen hakkaamiseen ja enemmän tai vähemmän romu pakettiauto, jonka kyljessä oli haalistunut hevosenkengän kuva.
Sisällä mökissä oli valot. Aidassa ei ollut porttia, joten ratsastin pihaan ja parkkeerasin Totin terassin viereen. Yritin kurottaa ovikelloon. Hetken jatkuneen säälittävän kamppailun jälkeen onnistuin painamaan sitä jalallani, vaikka vastineeksi sainkin mukavan suonenvedon.
-Aih! Samperin nappula…, mumisin.
Kukaan ei tullut avaamaan ovea.
-Halojaa? Henri?
-Eno on Helmijärvellä, kuulin takaani. Mikah siinä seisoskeli puuvajaan nojaten ja hymyili leveästi.
-Sielläkö sie luuhaat?, tiuskaisin. -Mikset heti sanonu.
-Mä halusin katsoa, miten sä soitat ovikelloa. Hienostihan se meni, Mikah virnuili.
-Jaa, sanoin nolona ja hyppäsin alas Totin selästä.
Meinasin heti liukastua, ihmisillä kun ei ole hokkeja kengissään. Vaikka ehkä pitäisikin.
-Etkö sä laittanu satuloita?, Mikah kysyi ja katsoi hevosia huolestuneen näköisenä.
-Ihan hyvin tuosta kulkee ilimanki, sanoin ja ojensin hänelle Totin ohjia.
-Mitä vikaa tässä on, Mikah kysyi epäileväisenä ottaessaan ne vastaan. -Miksi sä tän mulle annat?
-Ei mitään, mä ajattelin vaan, että sä haluut mennä sillä, selitin ja loikkasin Taminan selkään taas samalla tutulla taktiikalla.
-Jaa, Mikah sanoi. Hän talutti Totin suosiolla halonnhakkuukannon viereen ja nousi selkään siitä.
Painoin heti pohkeet Taminan kylkiin ja ohjasin sen ulos portista. Mikah seurasi reippaasti perässä eikä jäänyt kuhnimaan. Hyvä. Äkkiä takaisin tallille tai varpaat jäisivät saappaisiin, kun riisuisin kengät.
-Milloin sun auto tulee huollosta, kysyin ja yritin peitellä hampaideni kalinaa.
Mikah nauroi.
-Ai että ei enää tätä kyyditsemistä vai? Onko liian rankkaa?
-Ei kun ihan muuten vaan kysyin. Ihan helposti nää reissut menee, saa nämäki liikuntaa, sanoin ja Taputin taminan kaulaa kohmeisella kädelläni.
-Ihan helposti vai?, Mikah kysyi.
En nähnyt naamaa, mutta kuulin äänestä, että hän hymyili.
-Ei mitään ongelmaa, ihan oikeasti, sanoin.
-Jaa, sä kun näytät siltä että olet kolme päivää selvinnyt Siperiassa ilman ruokaa tai juomaa.
-Kiitos, sanoin ja nostin ravin kertomatta ensin.
-Wou, Mikah sanoi, ennen kuin löysi tasapainonsa.
Hah.
Joannen mökin vieressä seisoi hahmo lyhdyn ja kahden höyryävän mukin kanssa. Ihanaa. Tiesin jo, että se oli Joanne ja että mukit olivat meille. Tällä kertaa jäisin mielelläni suusta kiinni, jos saisin jotain lämmintä juotavaa.
-Sieltähän ne tulevat, raukat täällä myrskyssä!, Joanne sanoi heti kun olimme huutoetäisyydellä.
Hän ojensi meille mukit ja me otimme ne vastaan sen enempää kyselemättä.
-Voi että teitä, kyllä te olette reippaita. Tiiakin se kulkee noin vaan käsihevosen kanssa ilman satulaa tässä säässä!
-Niin, no, hyvinhän.., aloitin.
-Aikamala, mä näin kuinka sulla tuli vähän kalabaliikki menomatkalla! Siinä ois voinu käydä pahastikin!
Ah. Totta kai Joanne oli katsellut ikkunasta pikku sirkustamme.
-Mikä niin?, Mikah kysyi.
-No siinä ne varmaan jotakin säikähti ja Tiia lensi kuin markan raha!, Joanne kertoili kauhuissaan.
-Ei kun tulin alas ihan itse, yritin selittää.
-Ja tämäkin pyöri siinä ympärillä ihan vauhkona kuulkaa, Joanne jatkoi Tottiin päin nyökäten. -Ehdin jo miettiä että pitääkö tulla apuun, mutta jotenkin sä vaan sitten sait ne kuriin!
-Joo…, mumisin.
Tunsin, kuinka Mikahia nauratti ja kuinka kasvojani alkoi punoittaa.
-Kiitos teestä, sanoin ja ojensin mukin takaisin Joannelle. Nainen toivotti vielä turvallista matkaa ja vilkutti perään.
-Vai että ei mitään ongelmaa, Mikah mumisi omahyväisesti niin, että kuulin sen juuri ja juuri.
Kaviot vaan kopisivat, kun jatkoimme matkaa. Pian alkoikin näkyä Helmiksen kotoisa pihapiiri ja lempeät pihavalot.
-Mä haen tänään mun auton, Mikah sanoi, kun ratsastimme tallipihaan. -Mutta kiitos kyydistä, hän virnuili hypätessään alas selästä.
-Ole hyvä vaan, sanoin kylmästi, mutta pehmenin hiukan. Tästedes Mikah saisi ajella tallille ihan itse omalla kaarallaan, mikä olisi tosi hyvä. Mutta olihan tämäkin ollut ihan kiva järjestely.
Totti oli käsihevosena ja tuli perässä holtittoman hämillään. Se ei ihan käsittänyt, miksi sitä raahattiin pitkin metsää riimu sekä suitset naaman ympärillä. Arvostin kuitenkin sen yritystä pysyä rauhallisena ja Taminan oikealla puolella. Naru oli oikeassa kädessäni, koska se ei pysynyt enää vasemmassa. Kylmyys lisättynä siihen, että se oli muutenkin se heikompi raaja oli saanut minut vaihtamaan kättä ennen pitkää. Tamina puolestaan ei tarvinnut paljoa tuntumaa, jotta se olisi kävellyt kiltisti tuttua tietä pitkin.
Totti ravaili välillä ja hörisi. Kaikki äänet tuntuivat hukkuvan ja hupenevan viiman mukana pois. Toisaalta tuuli tallilepäin saattaisi viedä viestin perille, ajattelin.
Joannen mökissä oli valot ja savupiipusta tuli tuprua, mutta edes hän ei tohtinut tulla ulos näin kamalassa säässä. Vilkutti vain ikkunasta patahanskat kädessä ja ystävällinen puna poskillaan helottaen. Totti jäi kyttäämään ikkunaa. Se varmaan haistoi pullan tuoksun.
-Tule tule, meillä on vielä matkaa jäljellä.
Minulla ei ollut ratsastushousuja, vaan jotkut kuluneet toppahousut, joihin oli ajan myötä muodostunut vähän grippiä.
-Noillako sä menet?, Viivi oli kysynyt matkallaan maneesiin Seran kanssa.
Olin toisaalta jo tottunut siihen, että näytin Viivin rinnalla räkänokkaiselta lapselta, joka tuli tallille salaa aidan ali.
-Ota edes satula!, Viivi oli huikannut perään ennen kuin avasin tallin oven ja päästin tuiskun sisälle.
-Joo joo, olin sanonut, mutten tietenkään ottanut.
Kaduin valintaa vasta, kun hevoset säikähtivät. Tietenkin ne säikähtivät. Ainahan ne jotain. En edes tiedä, mikä se oli. Joku ääni jossain ja maailma alkaa kieppua. Karuselli alkoi, kun Totti rupesi pyörimään Taminan ympäri, kun minä yritin pidellä narusta kiinni. Eihän ruuna ollut tottunut kulkemaan metsässä ilman ratsastajaa, ei se tiennyt, miten reagoida. Tamina ei tykännyt Totin sählingistä ja alkoi peruuttaa.
-Ai perhana!, sanoin kun Totti alkoi riuhtoa kättäni ja takapuoleni alkoi irrota uhkaavasti Taminan selästä. Kyllä siinä vähän on hiukset muroissa, kun kaksi isoa hevosta riuhtoo eri suuntiin ja alkaa panikoida. Jos Tamina olisi pysynyt paikallaan, olisin varmaan saanut jo pian Totin rauhoittumaan.
-Prr, odota, odota, sanoin Taminalle rauhallisen vaativasti, mutta eihän se tietenkään auttanut. Tamina peruutti vain ja alkoi kääntyillä paikallaan. Totti riuhtoi sen verran, että oli pakko päästää irti narusta. Katsoin kylmä pala kurkussa, kuinka se ravasi kymmenen metriä sivumpaan ja pysähtyi nuuskimaan ympäristöään.
-Ihme tyyppi, huokaisin helpottuneena ja hyppäsin alas Taminan selästä. Kävelin liukastellen Totin luo ja napsautin kohmeisin sormin ohjat kiinni sen suitsiin. Laitoin riimunnarun Taminalle ja hyppäsin sivuttain Totin selkään. Se steppaili hermostuneena ja muljautti silmiään. Heilautin jalkani selän yli ja hilasin itseni oikeaan kohtaan.
-Tämä mun olisi pitänyt tehdä aikaisemmin, sanoin ja maiskautin Totille. -Nyt mennään!
Totti vaikutti paljon rauhallisemmalta, kun sen selässä oli ratsastaja. Se kulki korvat pystyssä, suunta eteenpäin, eikä enää edes välittänyt kuulemistaan rasahduksista. Tamina tuli nöyränä perässä, pärskähdellen silloin tällöin. Siinä vasta hevonen jolle sopi mikä tahansa.
Kun näin mökkien valoja kauempana, olin aivan umpijäässä. Nopeutin vain tahtia, kunnes erotin syrjempänä tumman hirsimökin, jonka pihassa oli kanto halkojen hakkaamiseen ja enemmän tai vähemmän romu pakettiauto, jonka kyljessä oli haalistunut hevosenkengän kuva.
Sisällä mökissä oli valot. Aidassa ei ollut porttia, joten ratsastin pihaan ja parkkeerasin Totin terassin viereen. Yritin kurottaa ovikelloon. Hetken jatkuneen säälittävän kamppailun jälkeen onnistuin painamaan sitä jalallani, vaikka vastineeksi sainkin mukavan suonenvedon.
-Aih! Samperin nappula…, mumisin.
Kukaan ei tullut avaamaan ovea.
-Halojaa? Henri?
-Eno on Helmijärvellä, kuulin takaani. Mikah siinä seisoskeli puuvajaan nojaten ja hymyili leveästi.
-Sielläkö sie luuhaat?, tiuskaisin. -Mikset heti sanonu.
-Mä halusin katsoa, miten sä soitat ovikelloa. Hienostihan se meni, Mikah virnuili.
-Jaa, sanoin nolona ja hyppäsin alas Totin selästä.
Meinasin heti liukastua, ihmisillä kun ei ole hokkeja kengissään. Vaikka ehkä pitäisikin.
-Etkö sä laittanu satuloita?, Mikah kysyi ja katsoi hevosia huolestuneen näköisenä.
-Ihan hyvin tuosta kulkee ilimanki, sanoin ja ojensin hänelle Totin ohjia.
-Mitä vikaa tässä on, Mikah kysyi epäileväisenä ottaessaan ne vastaan. -Miksi sä tän mulle annat?
-Ei mitään, mä ajattelin vaan, että sä haluut mennä sillä, selitin ja loikkasin Taminan selkään taas samalla tutulla taktiikalla.
-Jaa, Mikah sanoi. Hän talutti Totin suosiolla halonnhakkuukannon viereen ja nousi selkään siitä.
Painoin heti pohkeet Taminan kylkiin ja ohjasin sen ulos portista. Mikah seurasi reippaasti perässä eikä jäänyt kuhnimaan. Hyvä. Äkkiä takaisin tallille tai varpaat jäisivät saappaisiin, kun riisuisin kengät.
-Milloin sun auto tulee huollosta, kysyin ja yritin peitellä hampaideni kalinaa.
Mikah nauroi.
-Ai että ei enää tätä kyyditsemistä vai? Onko liian rankkaa?
-Ei kun ihan muuten vaan kysyin. Ihan helposti nää reissut menee, saa nämäki liikuntaa, sanoin ja Taputin taminan kaulaa kohmeisella kädelläni.
-Ihan helposti vai?, Mikah kysyi.
En nähnyt naamaa, mutta kuulin äänestä, että hän hymyili.
-Ei mitään ongelmaa, ihan oikeasti, sanoin.
-Jaa, sä kun näytät siltä että olet kolme päivää selvinnyt Siperiassa ilman ruokaa tai juomaa.
-Kiitos, sanoin ja nostin ravin kertomatta ensin.
-Wou, Mikah sanoi, ennen kuin löysi tasapainonsa.
Hah.
Joannen mökin vieressä seisoi hahmo lyhdyn ja kahden höyryävän mukin kanssa. Ihanaa. Tiesin jo, että se oli Joanne ja että mukit olivat meille. Tällä kertaa jäisin mielelläni suusta kiinni, jos saisin jotain lämmintä juotavaa.
-Sieltähän ne tulevat, raukat täällä myrskyssä!, Joanne sanoi heti kun olimme huutoetäisyydellä.
Hän ojensi meille mukit ja me otimme ne vastaan sen enempää kyselemättä.
-Voi että teitä, kyllä te olette reippaita. Tiiakin se kulkee noin vaan käsihevosen kanssa ilman satulaa tässä säässä!
-Niin, no, hyvinhän.., aloitin.
-Aikamala, mä näin kuinka sulla tuli vähän kalabaliikki menomatkalla! Siinä ois voinu käydä pahastikin!
Ah. Totta kai Joanne oli katsellut ikkunasta pikku sirkustamme.
-Mikä niin?, Mikah kysyi.
-No siinä ne varmaan jotakin säikähti ja Tiia lensi kuin markan raha!, Joanne kertoili kauhuissaan.
-Ei kun tulin alas ihan itse, yritin selittää.
-Ja tämäkin pyöri siinä ympärillä ihan vauhkona kuulkaa, Joanne jatkoi Tottiin päin nyökäten. -Ehdin jo miettiä että pitääkö tulla apuun, mutta jotenkin sä vaan sitten sait ne kuriin!
-Joo…, mumisin.
Tunsin, kuinka Mikahia nauratti ja kuinka kasvojani alkoi punoittaa.
-Kiitos teestä, sanoin ja ojensin mukin takaisin Joannelle. Nainen toivotti vielä turvallista matkaa ja vilkutti perään.
-Vai että ei mitään ongelmaa, Mikah mumisi omahyväisesti niin, että kuulin sen juuri ja juuri.
Kaviot vaan kopisivat, kun jatkoimme matkaa. Pian alkoikin näkyä Helmiksen kotoisa pihapiiri ja lempeät pihavalot.
-Mä haen tänään mun auton, Mikah sanoi, kun ratsastimme tallipihaan. -Mutta kiitos kyydistä, hän virnuili hypätessään alas selästä.
-Ole hyvä vaan, sanoin kylmästi, mutta pehmenin hiukan. Tästedes Mikah saisi ajella tallille ihan itse omalla kaarallaan, mikä olisi tosi hyvä. Mutta olihan tämäkin ollut ihan kiva järjestely.