❅Luukku 1❅
Tervetloa Virtuaalitalli Helmipuron joulukalenterin 2022 pariin!
Nyt ollaan jännän äärellä. Olen puurtanut tämän vuoden joulukalenterin parissa elokuusta saakka, ja nyt saan viimein päästää teidät sitä purkamaan. Toivon siis todella, että se on teille mieleinen! Sisällöstä voin paljastaa sen verran, että viime vuoden tapaan olen kirjoittanut huolellisesti suunnitellun ja rakkaudella kirjoitetun novellisarjan Huurteenhukkia, joka etenee samalla tavoin kuin saippuasarjojen jaksot yleensä. Pääsette siis lukemaan, mitä kaikkea Helmiksessä tapahtuu joulun alla. Luvassa on draamaa, hevosia sekä Helmijärven kaunista maisemaa. Lisäksi kalenterista voi löytää kuvia, visoja ja muuta sellaista, josta en tohdi paljastaa vielä enempää... Sen pitemmittä puheitta päästän sinut kuitenkin novellisarjan pariin alla olevan avausjakson kautta. Kutkuttavaa joulunodotusta! |
Huurteenhukkia osa 1
Jälki
Vaimentava lumivaippa peittää metsää painostavasti. Aurinko peilailee itseään hangesta, ja kirpeä pakkanen saa hevosen hengityksen höyryämään. Totti on jäänyt reunimmaiseen tarhaan yksin. Sen karvaiset korvat liikkuvat valppaasti ympäristöä tarkkaillen, vaikka muutoin hevonen vaikuttaakin rauhalliselta syödessään päiväheiniään.
Portti laajennetulle metsäalueelle on auki. Se on kiinnitetty aidantolppaan, mutta mahtuu edelleen heilumaan sen verran, että tuuli saa sen kolisemaan. Hevonen pitää äänen lähdettä silmällä.
Kuuluu suhahdus, kun kuusien oksilta putoaa lunta. Totti nostaa päätään ja katsoo äänen suuntaan, mutta jatkaa heiniensä pureskelua. Mitään vaaraa ei ole näkyvissä. Metsä vaikuttaa mitäänsanomattomalta valkoisessa vaipassaan.
Jossakin kaukana kaikuu heppakaverin kimeä hirnahdus ja Totti ilmoittaa olemassaolostaan hirnumalla kevyesti takaisin. Sen jälkeen hevonen hamuaa vielä ahneesti viimeisiä korsia lumihangesta pihattomökin vierestä.
Yhtäkkiä ruuna nostaa päänsä korkealle ilmaan ja sen silmänvalkuaiset välähtävät. Se tuntee laumansa poissaolon paineena rinnassaan, tarpeena liikkua. Se on kuullut jotakin metsän puolelta. Tällä kertaa se on jotakin muuta kuin vain tuulenpuuska. Ruunan syke nousee ja sen lihakset jännittyvät.
Hevonen ottaa muutaman hermostuneen askeleen paikoillaan, ja jähmettyy sitten kuin patsaaksi tuijottamaan kohti metsää. Se hirnuu uudelleen, tällä kertaa hermostuneesti, hakien turvaa lajitovereiltaan.
Metsästä päin hevonen vaikuttaa suurelta ja vahvalta, mutta pelko on aistittavissa ilman väreilystä ja levottomasta hengityksestä.
Hevonen kumartaa hiukan päätään, ottaa muutaman askeleen kohti metsää ja yrittää nähdä, mistä ääni kuului. Jokin liikahtaa. Kuuluu kolahdus, kun portti osuu aidantolppaan uudelleen. Ruuna hypähtää kuin sähköiskun saaneena ja rynnistää poispäin metsästä, kohti tallin puoleista porttia. Se pyörii paikoillaan ja vilkuilee tallillepäin.
Kauempana mustahiuksinen tallipoika kävelee aitojen viertä kottikärryjen kanssa. Hän kohottaa katseensa ja huomaa levottoman hevosen. Mikah kävelee aivan Totin aidan viereen ja koskettaa lempeästi säpsyilevän hevosen turpaa. Totti vaikuttaa hermostuneelta ja vilkuilee edelleen ympärilleen, tampaten etujaloillaan maata.
-Mikä sun nyt oikeen on?, Mikah juttelee sille. -Tuliko ahdistus, kun jäit yksin?
“Ei! Ei tullut! Metsässä on jotain uhkaavaa!” hevonen haluaisi sanoa, mutta tärisee vain jännityksestä ja hirnahtaa uudelleen.
Mikah kurtistaa kulmiaan ja vilkaisee tarhan takaosassa alkavaan metsään. Hän näkee vain valkeaa lunta ja puita, joiden oksat heiluvat hellästi tuulessa.
-Haluatko sä tulla jo talliin, niin ei tarvitse olla ihan yksin? Mikah sanoo ja laittaa riimun hevosen päähän. Hän taluttaa kiireisen ruunan kohti Helmiksen turvallista, punamullalla maalattua tallirakennusta, mutta vilkaisee kuitenkin vielä kerran taakseen. Yleensä Totti ei hermostunut näin paljon pelkästä yksinolosta, mutta ehkä ruuna oli säikähtänyt portin kolinaa tai jotakin muuta ääntä. Eihän sitä koskaan voi tietää.
Tarha jää tyhjilleen.
Lumi metsätarhan puolella on edelleen koskematonta, lukuunottamatta sen poikki maahan painautuneita tuoreita tassunjälkiä.
Portti laajennetulle metsäalueelle on auki. Se on kiinnitetty aidantolppaan, mutta mahtuu edelleen heilumaan sen verran, että tuuli saa sen kolisemaan. Hevonen pitää äänen lähdettä silmällä.
Kuuluu suhahdus, kun kuusien oksilta putoaa lunta. Totti nostaa päätään ja katsoo äänen suuntaan, mutta jatkaa heiniensä pureskelua. Mitään vaaraa ei ole näkyvissä. Metsä vaikuttaa mitäänsanomattomalta valkoisessa vaipassaan.
Jossakin kaukana kaikuu heppakaverin kimeä hirnahdus ja Totti ilmoittaa olemassaolostaan hirnumalla kevyesti takaisin. Sen jälkeen hevonen hamuaa vielä ahneesti viimeisiä korsia lumihangesta pihattomökin vierestä.
Yhtäkkiä ruuna nostaa päänsä korkealle ilmaan ja sen silmänvalkuaiset välähtävät. Se tuntee laumansa poissaolon paineena rinnassaan, tarpeena liikkua. Se on kuullut jotakin metsän puolelta. Tällä kertaa se on jotakin muuta kuin vain tuulenpuuska. Ruunan syke nousee ja sen lihakset jännittyvät.
Hevonen ottaa muutaman hermostuneen askeleen paikoillaan, ja jähmettyy sitten kuin patsaaksi tuijottamaan kohti metsää. Se hirnuu uudelleen, tällä kertaa hermostuneesti, hakien turvaa lajitovereiltaan.
Metsästä päin hevonen vaikuttaa suurelta ja vahvalta, mutta pelko on aistittavissa ilman väreilystä ja levottomasta hengityksestä.
Hevonen kumartaa hiukan päätään, ottaa muutaman askeleen kohti metsää ja yrittää nähdä, mistä ääni kuului. Jokin liikahtaa. Kuuluu kolahdus, kun portti osuu aidantolppaan uudelleen. Ruuna hypähtää kuin sähköiskun saaneena ja rynnistää poispäin metsästä, kohti tallin puoleista porttia. Se pyörii paikoillaan ja vilkuilee tallillepäin.
Kauempana mustahiuksinen tallipoika kävelee aitojen viertä kottikärryjen kanssa. Hän kohottaa katseensa ja huomaa levottoman hevosen. Mikah kävelee aivan Totin aidan viereen ja koskettaa lempeästi säpsyilevän hevosen turpaa. Totti vaikuttaa hermostuneelta ja vilkuilee edelleen ympärilleen, tampaten etujaloillaan maata.
-Mikä sun nyt oikeen on?, Mikah juttelee sille. -Tuliko ahdistus, kun jäit yksin?
“Ei! Ei tullut! Metsässä on jotain uhkaavaa!” hevonen haluaisi sanoa, mutta tärisee vain jännityksestä ja hirnahtaa uudelleen.
Mikah kurtistaa kulmiaan ja vilkaisee tarhan takaosassa alkavaan metsään. Hän näkee vain valkeaa lunta ja puita, joiden oksat heiluvat hellästi tuulessa.
-Haluatko sä tulla jo talliin, niin ei tarvitse olla ihan yksin? Mikah sanoo ja laittaa riimun hevosen päähän. Hän taluttaa kiireisen ruunan kohti Helmiksen turvallista, punamullalla maalattua tallirakennusta, mutta vilkaisee kuitenkin vielä kerran taakseen. Yleensä Totti ei hermostunut näin paljon pelkästä yksinolosta, mutta ehkä ruuna oli säikähtänyt portin kolinaa tai jotakin muuta ääntä. Eihän sitä koskaan voi tietää.
Tarha jää tyhjilleen.
Lumi metsätarhan puolella on edelleen koskematonta, lukuunottamatta sen poikki maahan painautuneita tuoreita tassunjälkiä.