❅Huurteenhukkia osa 2❅
...and a happy new year
Kevyet lumihiutaleet leijailevat kohti Helmijärven tallin valkeaa pihamaata. Aamupäivä on valoisa, ja tallin pihalla on monta vierekkäistä autoa, vaikka päivän tunnit eivät ole vielä alkaneetkaan. Porukkaa on kutsuttu paikalle valmistelemaan tallia joulukuntoon. Yksi punaisen tallirakennuksen ovista on auki ja sisältä kuuluu melua.
Tallin käytävälle viritetystä mankasta soi Rakkaimmat Joululaulut -kasetti. Petteri Punakuonon alkusoinnut ritisevät pitkin tallia ja sekoittuvat yleiseen tohinaan.
Tiia Syystuuli keikkuu huteran oloisesti jakkaralla pujottaessaan kuusenoksaköynnöstä karsinoita reunustavien hirsien ympärille. Tallin täytyy olla edustuskunnossa joulun aikaan, jotta sisällä viihtyvät niin hevoset kuin tuntilaisetkin. Naisen kulmat ovat kurtussa, kun hän astuu alas tikapuilta ja katsoo kättensä jälkeä arvioivasti hieman kauempaa. Sinisen villapipon, liian suuren takin ja kikkaraisen tukan alla nainen näyttää nuorelta heppahöperöltä muiden joukossa.
SMÄK! Ääni kaikuu tallin käytävässä.
-Oliver!, kaikuu vihainen huuto kauempaa.
Mikah Kuusivaara harppoo ulos karsinasta talikon kanssa kyllästyneen näköisenä. Tallityöntekijällä on kädet täynnä ilmankin, että joutuu jatkuvasti paimentamaan nuorempiaan.
-Enkö mä sanonut, ettei sitä lassoa tuoda sisälle tänne talliin?
-Kaikki hevosethan on ulkona, Oliver sanoo olkiaan kohauttaen.
15-vuotias pikku-Cowboy kulkee edelleen lierihattu päässään ja Wrangler-farkut jalassaan. Suomalainen ratsastuskoulukulttuuri ei ole vuoden mittaan karistanut länkkärihaaveita hänestä tippaakaan.
-Eihän täällä ole edes mitään lassottavaa, Mikah sanoo ja kuskaa kottarit tuohtuneena seuraavan karsinan kohdalle.
-Äh, sua vain kismittää, kun et itse osaa käyttää lassoa, Oliver virnuilee. -Jonain päivänä mä vielä käännän päitä. Sabrinakaan ei varmasti voi vastustaa mua, kunhan mä vähän harjaannun.
Mikah murahtaa jotain vastaukseksi ja lappaa kasan lantaa kottareihin. Sen jälkeen hän vilkaisee kulahtanutta kelloa ranteessaan. Tässä ehtisi vielä pari boxia siivota.
Tiia tupsahtaa karsinalle.
-Hei, Mikah, hän aloittaa ja katsoo, kuinka poika nopeuttaa tahtiaan saadakseen työn valmiiksi nopeammin. -Mä mietin, että ehtisitkö sä tulla maastoon?
-Joo, Mikah vastaa ja vilkaisee Tiiaa nopeasti. -Huomenna.
Tiian ilme synkkenee. Mikah näyttää pahoittelevalta, mutta kohauttaa olkiaan.
-Mulla on kengityskeikka kolmelta. Sinne kestää ajaa, Mikah vastaa.
Mikahin Helmiksessä viettämä aika on tuntunut vähenevän ainakin puolella sen jälkeen, kun hän kouluttautui kengityksen ja hevostenhoidon ammattilaiseksi viime keväänä. Aikataulu, joka oli ennen sisältänyt pitkiä maastoretkiä, jotka oli laitettu hevosten liikuttamisen piikkiin, on nyt enimmäkseen autolla rehaamista ja väsymystä. Viimeisestä yhteisestä maastostakin on kulunut jo yli viikko. Tiia ei ole tohtinut edes kysyä asiasta, sillä Mikah on vaikuttanut niin kiireiseltä viime aikoina.
-Ai.., nainen vastaa pettyneenä.
SMÄK.
-Oliver!
Tällä kertaa äänessä on Taru Laitala, 14-vuotias heppatyttö. Hän on käynyt Helmiksessä tunneilla niin kauan kun talli on ollut pystyssä. Tarun kasvoilla on paheksuva ilme, kun hän repii lassoa irti ympäriltään.
-Etkö sä voisi harjoitella jossain muualla?
-Tiia sanoi etten mä saa lassota hevosia ulkona, poika vastaa tyytyväisenä napakympistään.
-Etkö sä sitä paitsi ole täällä töissä?, Taru hoksaa. -Eikö sun kuuluisi auttaa Mikahia ja Monikaa luomaan lantaa, eikä leikkiä lankakerällä!
-Hyvä pointti, Mikah toteaa.
Oliver miltei nolostuu.
-Mä sentään osuin!, hän sanoo.
Seuraavaksi hän viskaa köyden ilmaan ja pyörittää sitä hienon näköisesti.
Hetkeksi aika preerialla hidastuu ja saluunan ovet heiluvat huimaavasti. Cowboy näkee kohteensa, olkipaalin keskellä tallin käytävää. Kohtalon hetki on koittanut. Hänen tilaisuutensa on nyt tai ei koskaan. Katsojat pidättävät hengitystään. Hän tähtää, ja köysi sinkoutuu lupaavan näköisesti ilman halki vain kaataakseen kumoon karsinan oven päällä keikkuvan jouluvalokorin. Se tippuu lattialle ryminän saattelemana, ja lasiset koristelamput pirstaloituvat. Sähköjohto katkeaa.
Vain yksittäinen sähköisku välähtää tallin lattialla, ja sen jälkeen kaikki ovat hetken hiljaa.
-Nonni!, Taru hihkaisee pirteästi. -That’s it, Viivi nylkee sut, kun se saa tietää.
Oliver suuntaa järkyttyneen katseensa Tiiaan, joka sattuu olemaan toinen tallin pyörittäjistä.
Nainen seisoo edelleen Mikahin vieressä tuijottaen lattialla retkottavaa tuhon ja hävityksen jouluihmettä tyhjä ilme kasvoillaan.
-Turha Viivin tästä on suuttua, hän tuhahtaa sitten muiden yllätykseksi. -Sen sietäisi itse olla täällä säätämässä näitä kaiken maailman tilpehöörejä!
Nainen porhaltaa ulos tallista, ja Mikah katsoo tämän perään hämmentyneenä.
Eiväthän Tiia ja Viivi riitele kovin usein. Oliko Tiia muutenkin jotenkin kireällä tuulella?
❅❅❅❅❅❅❅❅
Kello raksuttaa kotoisasti. Viivin kasvoille heijastuu sinistä valoa, kun hän naputtelee läppäriään keittiön pöydän ääressä. Jouluratsastuksen infojuliste on valmis, mutta Viivi ei ole aivan varma, pitäisikö taustasta tehdä vihreän sijasta sittenkin perinteinen punainen. Tallilaisten rakastama perinne talvisesta maastosta aatonaattona tuntuu kutkuttavalta ajatukselta. Vasta hetki sitten oli viime vuoden jouluratsastus, ja taas sitä ollaan vuoden lopussa.
“We Wish you a Merry Christmas”, kuuluu Viivin koneelta, ja hän hyräilee mukana.
Ovi käy, ja Tiia astelee eteiseen tuoden mukanaan viileän tuulahduksen pakkasilmaa. Hän tulee keittiöön hakemaan lasin vettä, eikä ole huomaavinaankaan Viiviä.
-Moi, Viivi sanoo kylmästi.
-Moi, Tiia mumisee.
-Onko Halla yhtään parempi?, Viivi kysäisee muina miehinä.
Tiia juo lasinsa tyhjäksi.
-Mistäs mä tietäisin, hän tokaisee. -Ei se osaa puhua.
Viivi huokaisee ja pyöräyttää silmiään.
-Kuinka kauan sä aiot vielä olla tollanen?
Hän nousee ylös, vie teemukinsa altaaseen ja alkaa tiskata sitä.
“We Wish you a Merry Christmas”
Tiia istahtaa nojatuoliin tuohtuneena ja alkaa vetää tallibootseja jaloistaan.
-No kaipa mulla ny on oikeus olla pikkuusen “tämmönen”. Sä sanoit lähteväs pyörimään jonnekin maailmalle, melkein koko ens vuodeksi! Ja ny Hallaki on kipiä…
-En mä mene mitään turhaan pyörimään!, Viivi tiuskahtaa. -Vaan kisaamaan! Me pystytään Seran kanssa paljon parempaan kuin vaan nää paikalliset pikkukisat. Mitä varten sä luulet että mulla on tämmöinen maailmanluokan kisahevonen? Koristamassa pihaa vai?
-No onhan mullakin “maailmanluokan kisahevosia”, Tiia huudahtaa. -Itse asiassa aika montakin! Mulla on Halla ja Tamina ja Roxykin! Mutta ei mulla vaan silti ole tarvetta lähteä millekään maailmanympärysmatkalle!
Hän huokaisee turhautuneena.
-Kesäisinhän me ollaan käyty kauempana kisaamassa, mitä vikaa siinä on ollut?
Viivi pyöräyttää silmiään.
-Kesäisin joo-o, mutta kato ulos! Tuolla on pimeää ja lunta ja märkää. Jos et oo sattunut huomaamaan niin kesä kestää täälläpäin pusikkoa ehkä kaks kuukautta!
“We wish you a Merry Christmas!”
-Ai että täälläpäin pusikkoa!?, Tiia suuttuu. -Meidän yhteinen hevostila on keskellä pusikkoa! Tää juttu on meidän yhteinen! Meidän unelma! Mä en voi uskoa, että sie lähtisit koko vuodeksi ja jättäisit mut yksin tänne. Et sä sen jälkeen varmaan enää halua tulla eres takaasin!
Tiia heittää kenkänsä eteiseen ja ryntää yläkertaan paukauttaen ovensa kiinni.
“And a happy New Year!”
Viivi huokaisee ja raapii hermostuneena päätään. Hän ei voi käsittää, miksei Tiia voi olla onnellinen hänen puolestaan. Sitä paitsi kyllähän Tiia pärjäisi Helmiksessä yksinkin, ja olihan heillä apua. Mikahkin oli täällä, ja poika tuntuikin olevan Tiialle kaikkein mieluisinta seuraa nykyään. Viivin kanssa Tiia tuntui viettävän aikaa enää ruokapöydässä.
Ehkä yhdessä asuminen oli ollut huono idea. Ystävyys tuntui kaiketi liian raskaalta, kun sitä ei pääse pakoon mihinkään.
❅❅❅❅❅❅❅❅
Tiia heittäytyy vuoteelleen siperianhusky Nymeria kannoillaan. Kyyneleet kirvelevät silmiä. Hän ei voi mitään sille, että yhtäkkiä olo on kaikesta joulun tohinasta huolimatta yksinäinen.
Kaikki, mikä on Tiialle tärkeää, tuntuu olevan jonkinlaisen sumuharson takana. Viivi on jättämässä hänet Helmikseen yksin, aivan kuten Mikah teki viime keväänä. Nyt Mikah on palannut, mutta ei oikeastaan sitten kuitenkaan. On suorastaan ihme edes nähdä häntä Helmiksessä.
Ja kaiken sen lisäksi myös Halla saattaisi jättää hänet. Rakas rautias tamma.
Miksi hevosten pitääkin olla sellaisia ihme-eläimiä, jotka telovat itsensä ties mihin? Muutama päivä sitten Tiia oli hakenut Hallaa tarhasta maastoon, ja tamma oli tuosta vain alkanut ontumaan hurjan näköisesti turvonnutta takajalkaansa. Tiian päässä pyörii edelleen eläinlääkäri Hannelen sanat:
“Kylmätään jalkaa, ja mietitään sitten ratkaisuja, jos se ei auta.”
Ratkaisuja? Tiia pyyhkäisee katkeran kyyneleen poskeltaan. Ei tässä mitään ratkaisuja tarvita! Hallan pitää vaan parantua ja sillä selvä.
Halla on Tiian rakkain hevonen. Se on kipakka tamma, jolla riittää luonnetta vaikka muille jakaa. Monesti on selästä lujaa lennettykin, mutta rautiaan laukka on sen väärti. Tiian sydäntä puristaa, kun hän ajatteleekin tamman menettämistä.
Onneksi Nymeria sentään jaksaa aina lohduttaa.