❅Huurteennhukkia osa 13❅
Aatto
<- Edellinen osa
Jouluaattoaamu valkenee Helmijärvellä täydellisenä ja puhtaan valkeana. Hiljaisia hiutaleita leijailee maahan rauhoittavasti ja aurinko pilkistelee lumipilvien takaa. Talon keittiössä tuoksuu riisipuuro ja sekametelikeitto. Radiosta kuuluu hiljaisia joulun pianoklassikoita ja televisiossa pyörii Lumiukko-elokuva. Kello on jo melkein yksitoista, mutta tänään saa ottaa ihan rauhallisesti lukuunottamatta pakollisia tallitöitä. Tiian ja Viivin jouluaamiaisen keskeyttää Viivin puhelimen pirinä. -No ei se Joona kauaa kestänyt, Tiia murjaisee. Viivi suo hänelle muka närkästyneen mulkaisun. |
Hän nostaa puhelimen pöydältä, katsoo näyttöä kulmiaan kurtistaen ja vastaa puheluun jännittyneenä.
-Haloo?
Tiia katsoo ystäväänsä puurolautasensa takaa. Viivi vilkaisee häntä innoissaan.
-Juu, mahtavaa! Kiitos, kun ilmoitit!, hän sanoo puhelimeen ja sulkee sen sitten.
Hän virnistää Tiialle leveästi.
-No! Kuka se oli?, Tiia inttää kärsimättömänä.
-Aku Talvinen, Viivi kertoo.
Tiia kohottaa ryhtiään. Hän haluaa kuulla lisää.
-Susilauma on saatu siirrettyä. Voi taas mennä maastoon!
Tiia laittaa puurolautasensa pöydälle niin, että kilahtaa ja nousee seisomaan.
-Oikiasti?
-Ihan oikeasti.
Tiia halaa Viiviä äkkiä ja ryntää sitten eteiseen. Viivi ei edes kysy, mihin Tiia on menossa, sillä hän tietää jo.
❅❅❅❅❅❅❅❅❅❅❅❅
Kun Myy on varustettu ja Tiia on vuorautunut paksuun kerrokseen vaatteita, hän nousee tamman selkään tallipihassa ja suuntaa kohti maastoja. Myy pärskii onnellisena ja Tiia rapsuttaa sen säkää.
Hän vetää keuhkonsa täyteen ilmaa. Metsä on taas turvallinen oma itsensä; koti.
Helmilampea kiertävä tie on henkeäsalpaavan kaunis. Puiden oksia painaa korkea lumikerros. Ne näyttävät morsiamilta hääpuvuissaan. Niiden oksat kaartuvat tien ympärille ja Tiiasta tuntuu, kuin metsä loisi hänelle jonkinlaista kunniakujaa.
Kun tukkisilta on ylitetty ja lampea kiertävä tie on miltei päätöksessään, Tiia pysäyttää Myyn yhtäkkiä. Hän tuntee sydämessään outoa painetta katsoessaan Ikilaululle vievää tietä. Hän suuntasi Myyn sitä kohti vanhasta tottumuksesta, mutta nyt koko kroppa panee vastaan. Kädet kehtaavat jopa täristä hieman.
Tiia istuu hevosen selässä ja tuijottaa tietä. Ajatuskin eteenpäin menemisestä tuntuu hirveältä, mutta takaisinpäin kääntyminen olisi kahta kauheampaa. Hän kääntyy satulassa katsomaan taakseen.
Lumi ei anna vastauksia. Se vain näyttää pehmeältä ja mitäänsanomattomalta.
Tiiaa alkaa inhottaa. Tämähän on hänen lempireittinsä. Jos koko metsä syttyisi tuleen, Ikilaulun hän kastelisi vaikka vedet käsin kantaen. Miksei hän nytkin voi vain antaa palaa? Mikseivät kädet hellitä ohjista?
-Hei!
Ääni tuntuu uppoavan lumiseen metsään, mutta Tiia kuulee sen silti. Joku lähestyy häntä. Pian kuuluu kavioiden pehmeää kopsetta ja Tiia huomaa takaa heitä kiinni ottavan ratsukon.
Se on Mikah Totin selässä.
-Mitä sie täällä teet?, Tiia kysyy.
-Otan ilon irti mun joululahjasta, Mikah sanoo hymyillen ja pysäyttää Totin hänen viereensä.
Tiia katsoo Mikahia ihmeissään. Mitä hän sanoi?
-Sun joululahjasta…
-Niin, Mikah sanoo ja naurahtaa. -Jos tarjous on vielä voimassa?
Tiia ei tiedä mitä sanoa, joten hän vain hymyilee korvasta korvaan.
-No on voimassa, hän mumisee.
Mikah hymyilee takaisin.
Hetken Tiia vain nauttii siitä, että asiat tuntuvat loksahtavan kohdalleen juuri oikein.
-Mennäänkö?, Mikah kysyy sitten ja nyökkää eteenpäin.
Tiian ilme vakavoituu.
-Öm…
Mikah taitaa ymmärtää, mistä on kyse. Hän hymyilee lempeästi.
-Voidaan me mennä joku muukin reitti, hän sanoo.
-Ei, emmie tahdo…, Tiia mumisee.
Mikah katsoo, kuinka Tiia käy kiivasta päänsisäistä kamppailua.
-Mua taitaa pelottaa, Tiia sanoo viimein.
-No hyvä, Mikah naurahtaa. -Et sä sitten ihan tyhmä ole.
Tiia katsoo häntä loukkaantuneena.
-Eihän se pelko mikään turha tunne ole, Mikah selittää. -Mieti nyt jos ihminen ei oppisi pelkäämään mitään. Jos meinaa tippua alas kielekkeeltä, on niiden vältteleminen mun mielestä ihan viisasta.
Tiia katsoo häntä hetken mietteliäänä.
-Niin, tai Totti. Se oli haistanut susia tai pelästynyt sellaista ja sitten sitä yritettiin raahata metsään, hän keksii.
-Niin, Mikah sanoo. -Mutta sä veit sen sinne uudestaan ja uudestaan, eikä mitään pahaa tapahtunut. Nyt se ei enää pelkää.
Tiia katsoo harmaata ruunaa joka heiluttaa päätään kärsimättömänä.
-Okei, mennään sitten, Tiia sanoo ja antaa Myylle pohkeita. -Mutta ei laukata.
-Selvä, Mikah sanoo. -Ei laukata.
He ratsastavat pitkän mäen ylös hiljaisuuden vallitessa. Kun Puut harvenevat heidän ympäriltään ja Ikilaakso avautuu kaukana jyrkänteen alla lumisen kumpuilevana, he pysäyttävät hevoset.
Tiia katsoo eteenpäin kädet täristen ja kurkkua kuristaen.
Sitten Mikah nousee alas Totin selästä.
-Mitä sie teet?, Tii kysyy.
Mikah ojentaa hänelle kätensä ja Tiia katsoo sitä epäröivästi. Hän kuitenkin tarttuu siihen ja tulee alas Myyn selästä.
He kävelevät lähemmäksi jyrkännettä, siihen kohtaan mihin asti yleensä ratsastavat. Tiia pusertaa Mikahin käsivartta. Hänen sydämensä takoo hurjana. Se muistaa kauhun, jota tällä paikalla koettiin.
Jalatkin alkavat täristä, eikä Tiia saa niitä lopettamaan, vaikka kuinka tukevasti hän yrittää seistä.
-Täällä on silti kaunista, Tiia sanoo.
-Niin on, Mikah sanoo.
Tiia hengittää syvään. Hän antaa katseensa kiertää kaukana siintävissä havupuissa ja niiden lumisissa oksissa, sekä hiutaleissa, jotka leijailevat ilmassa täysin huoletta maahan. Oikeastaan ne näyttävät ennemmin tanssivan ilmassa, sillä ne kiertelevät ja kaartelevat toisiaan, lentävät välillä takaisin ylöspäin ja pyörähtävät ympäri.
Paine rinnassa helpottaa hieman. Tiia vilkaisee Mikahia vieressään. Tämä seisoo tukevasti paikallaan ja hengittää rauhallisesti. Mustan tukan päälle on tippunut kerros valkoista lunta. Tiiaa hymyilyttää. Hän nojautuu halaamaan Mikahia ja tämä tuntuu turvalliselta ja lämpimältä kylmässä talvisäässä.
Siinä he seisovat taas Ikulaululla, Tiia ja Mikah, Myy ja Totti.
❅❅❅❅❅❅❅❅❅❅❅❅
Viivi avaa maneesin raskaan oven ja huomaa ulkona olevan jo säkkipimeää. Lunta sataa edelleen.
Hän taluttaa hopeanvärisen Seran ulos ovesta ja sulkee sen perässään. On kylmä ja ohuissa ratsastushousuissa ja pimeydessä matka maneesilta tallille tuntuu kaksi kertaa pidemmältä.
Treeni oli sujunut oikein hyvin. He pitivät lähinnä hauskaa pikkuesteiden merkeissä. Yleensä Viivi ei ratsasta jouluaattoisin, mutta Tiiakin lähti jo aamusella maastoon ja viipyi kauan, joten miksei sitten hänkin.
Seralla on matkalle varattu punainen fleece päällään, jottei se ehdi kastua matkalla. Tamma vaikuttaa tyytyväiseltä ja rauhalliselta, ja se näyttää yhtä kauniilta kuin aina.
Kun Viivi saapuu tallipihaan, hän nostaa katseensa ja henkäisee ihastuksesta.
Kullanhohtoiset jouluvalot kiertävät koko tallirakennusta ja maisema on satumainen. Hempeän kotoisa punainen talli näyttää juuri siltä, miltä sen kuuluukin jouluna näyttää. Viivi kävelee lähemmäksi ja tarkastelee valoja haltioissaan. Kuka ihme on tehnyt kaiken tämän?
-Hei!
Viivi hymyilee jo valmiiksi kääntyessään katsomaan tulijaa. Tietenkin se on Joona.
-Hei, Viivi sanoo. -Teitkö sä tän?
Joona vain hymyilee leveästi. Viivi hymyilee takaisin.
-Täällä on niin kaunista, kiitos, Viivi sanoo.
-Tuletko sä mun kanssa uudeksi vuodeksi?, Joona kysyy.
-Oliko tämä se sun asia?, Viivi naurahtaa.
-Oli, Joona sanoo. -Tuletko sä?
-Tulen, Viivi hymyilee.
-Hyvä.
Viivi katsoo Joonaa sydän sykkien. Jouluvalot välähtelevät tämän silmistä. Hän ei kerta kaikkiaan voi muuta kuin kävellä tämän luo ja suudella suoraan suulle.
-Hei tän piti olla mun juttu!, Joona sanoo yhtäkkiä.
-Häh!?
Joona osoittaa mistelinoksaa tallin oven yläpuolella.
-Sä suunnittelit tän, Viivi sanoo muka kiukkuisena.
-Joo. Mutta sä ehdit ensin, Joona naurahtaa.
Viivi katsoo Joonaa nyt hieman vakavampi ilme kasvoillaan.
-Mitä?, tämä kysyy.
-Joona, kai sä tiedät, että mä lähden ensi vuonna reissaamaan…
-Tietenkin mä tiedän, Joona sanoo.
-Mä en ole täällä ensi vuonna, Viivi sanoo ja katsoo Joonaa silmiin.
Joonan ilme on tyyni.
-Tiedän. Mä voin odottaa.
-Haloo?
Tiia katsoo ystäväänsä puurolautasensa takaa. Viivi vilkaisee häntä innoissaan.
-Juu, mahtavaa! Kiitos, kun ilmoitit!, hän sanoo puhelimeen ja sulkee sen sitten.
Hän virnistää Tiialle leveästi.
-No! Kuka se oli?, Tiia inttää kärsimättömänä.
-Aku Talvinen, Viivi kertoo.
Tiia kohottaa ryhtiään. Hän haluaa kuulla lisää.
-Susilauma on saatu siirrettyä. Voi taas mennä maastoon!
Tiia laittaa puurolautasensa pöydälle niin, että kilahtaa ja nousee seisomaan.
-Oikiasti?
-Ihan oikeasti.
Tiia halaa Viiviä äkkiä ja ryntää sitten eteiseen. Viivi ei edes kysy, mihin Tiia on menossa, sillä hän tietää jo.
❅❅❅❅❅❅❅❅❅❅❅❅
Kun Myy on varustettu ja Tiia on vuorautunut paksuun kerrokseen vaatteita, hän nousee tamman selkään tallipihassa ja suuntaa kohti maastoja. Myy pärskii onnellisena ja Tiia rapsuttaa sen säkää.
Hän vetää keuhkonsa täyteen ilmaa. Metsä on taas turvallinen oma itsensä; koti.
Helmilampea kiertävä tie on henkeäsalpaavan kaunis. Puiden oksia painaa korkea lumikerros. Ne näyttävät morsiamilta hääpuvuissaan. Niiden oksat kaartuvat tien ympärille ja Tiiasta tuntuu, kuin metsä loisi hänelle jonkinlaista kunniakujaa.
Kun tukkisilta on ylitetty ja lampea kiertävä tie on miltei päätöksessään, Tiia pysäyttää Myyn yhtäkkiä. Hän tuntee sydämessään outoa painetta katsoessaan Ikilaululle vievää tietä. Hän suuntasi Myyn sitä kohti vanhasta tottumuksesta, mutta nyt koko kroppa panee vastaan. Kädet kehtaavat jopa täristä hieman.
Tiia istuu hevosen selässä ja tuijottaa tietä. Ajatuskin eteenpäin menemisestä tuntuu hirveältä, mutta takaisinpäin kääntyminen olisi kahta kauheampaa. Hän kääntyy satulassa katsomaan taakseen.
Lumi ei anna vastauksia. Se vain näyttää pehmeältä ja mitäänsanomattomalta.
Tiiaa alkaa inhottaa. Tämähän on hänen lempireittinsä. Jos koko metsä syttyisi tuleen, Ikilaulun hän kastelisi vaikka vedet käsin kantaen. Miksei hän nytkin voi vain antaa palaa? Mikseivät kädet hellitä ohjista?
-Hei!
Ääni tuntuu uppoavan lumiseen metsään, mutta Tiia kuulee sen silti. Joku lähestyy häntä. Pian kuuluu kavioiden pehmeää kopsetta ja Tiia huomaa takaa heitä kiinni ottavan ratsukon.
Se on Mikah Totin selässä.
-Mitä sie täällä teet?, Tiia kysyy.
-Otan ilon irti mun joululahjasta, Mikah sanoo hymyillen ja pysäyttää Totin hänen viereensä.
Tiia katsoo Mikahia ihmeissään. Mitä hän sanoi?
-Sun joululahjasta…
-Niin, Mikah sanoo ja naurahtaa. -Jos tarjous on vielä voimassa?
Tiia ei tiedä mitä sanoa, joten hän vain hymyilee korvasta korvaan.
-No on voimassa, hän mumisee.
Mikah hymyilee takaisin.
Hetken Tiia vain nauttii siitä, että asiat tuntuvat loksahtavan kohdalleen juuri oikein.
-Mennäänkö?, Mikah kysyy sitten ja nyökkää eteenpäin.
Tiian ilme vakavoituu.
-Öm…
Mikah taitaa ymmärtää, mistä on kyse. Hän hymyilee lempeästi.
-Voidaan me mennä joku muukin reitti, hän sanoo.
-Ei, emmie tahdo…, Tiia mumisee.
Mikah katsoo, kuinka Tiia käy kiivasta päänsisäistä kamppailua.
-Mua taitaa pelottaa, Tiia sanoo viimein.
-No hyvä, Mikah naurahtaa. -Et sä sitten ihan tyhmä ole.
Tiia katsoo häntä loukkaantuneena.
-Eihän se pelko mikään turha tunne ole, Mikah selittää. -Mieti nyt jos ihminen ei oppisi pelkäämään mitään. Jos meinaa tippua alas kielekkeeltä, on niiden vältteleminen mun mielestä ihan viisasta.
Tiia katsoo häntä hetken mietteliäänä.
-Niin, tai Totti. Se oli haistanut susia tai pelästynyt sellaista ja sitten sitä yritettiin raahata metsään, hän keksii.
-Niin, Mikah sanoo. -Mutta sä veit sen sinne uudestaan ja uudestaan, eikä mitään pahaa tapahtunut. Nyt se ei enää pelkää.
Tiia katsoo harmaata ruunaa joka heiluttaa päätään kärsimättömänä.
-Okei, mennään sitten, Tiia sanoo ja antaa Myylle pohkeita. -Mutta ei laukata.
-Selvä, Mikah sanoo. -Ei laukata.
He ratsastavat pitkän mäen ylös hiljaisuuden vallitessa. Kun Puut harvenevat heidän ympäriltään ja Ikilaakso avautuu kaukana jyrkänteen alla lumisen kumpuilevana, he pysäyttävät hevoset.
Tiia katsoo eteenpäin kädet täristen ja kurkkua kuristaen.
Sitten Mikah nousee alas Totin selästä.
-Mitä sie teet?, Tii kysyy.
Mikah ojentaa hänelle kätensä ja Tiia katsoo sitä epäröivästi. Hän kuitenkin tarttuu siihen ja tulee alas Myyn selästä.
He kävelevät lähemmäksi jyrkännettä, siihen kohtaan mihin asti yleensä ratsastavat. Tiia pusertaa Mikahin käsivartta. Hänen sydämensä takoo hurjana. Se muistaa kauhun, jota tällä paikalla koettiin.
Jalatkin alkavat täristä, eikä Tiia saa niitä lopettamaan, vaikka kuinka tukevasti hän yrittää seistä.
-Täällä on silti kaunista, Tiia sanoo.
-Niin on, Mikah sanoo.
Tiia hengittää syvään. Hän antaa katseensa kiertää kaukana siintävissä havupuissa ja niiden lumisissa oksissa, sekä hiutaleissa, jotka leijailevat ilmassa täysin huoletta maahan. Oikeastaan ne näyttävät ennemmin tanssivan ilmassa, sillä ne kiertelevät ja kaartelevat toisiaan, lentävät välillä takaisin ylöspäin ja pyörähtävät ympäri.
Paine rinnassa helpottaa hieman. Tiia vilkaisee Mikahia vieressään. Tämä seisoo tukevasti paikallaan ja hengittää rauhallisesti. Mustan tukan päälle on tippunut kerros valkoista lunta. Tiiaa hymyilyttää. Hän nojautuu halaamaan Mikahia ja tämä tuntuu turvalliselta ja lämpimältä kylmässä talvisäässä.
Siinä he seisovat taas Ikulaululla, Tiia ja Mikah, Myy ja Totti.
❅❅❅❅❅❅❅❅❅❅❅❅
Viivi avaa maneesin raskaan oven ja huomaa ulkona olevan jo säkkipimeää. Lunta sataa edelleen.
Hän taluttaa hopeanvärisen Seran ulos ovesta ja sulkee sen perässään. On kylmä ja ohuissa ratsastushousuissa ja pimeydessä matka maneesilta tallille tuntuu kaksi kertaa pidemmältä.
Treeni oli sujunut oikein hyvin. He pitivät lähinnä hauskaa pikkuesteiden merkeissä. Yleensä Viivi ei ratsasta jouluaattoisin, mutta Tiiakin lähti jo aamusella maastoon ja viipyi kauan, joten miksei sitten hänkin.
Seralla on matkalle varattu punainen fleece päällään, jottei se ehdi kastua matkalla. Tamma vaikuttaa tyytyväiseltä ja rauhalliselta, ja se näyttää yhtä kauniilta kuin aina.
Kun Viivi saapuu tallipihaan, hän nostaa katseensa ja henkäisee ihastuksesta.
Kullanhohtoiset jouluvalot kiertävät koko tallirakennusta ja maisema on satumainen. Hempeän kotoisa punainen talli näyttää juuri siltä, miltä sen kuuluukin jouluna näyttää. Viivi kävelee lähemmäksi ja tarkastelee valoja haltioissaan. Kuka ihme on tehnyt kaiken tämän?
-Hei!
Viivi hymyilee jo valmiiksi kääntyessään katsomaan tulijaa. Tietenkin se on Joona.
-Hei, Viivi sanoo. -Teitkö sä tän?
Joona vain hymyilee leveästi. Viivi hymyilee takaisin.
-Täällä on niin kaunista, kiitos, Viivi sanoo.
-Tuletko sä mun kanssa uudeksi vuodeksi?, Joona kysyy.
-Oliko tämä se sun asia?, Viivi naurahtaa.
-Oli, Joona sanoo. -Tuletko sä?
-Tulen, Viivi hymyilee.
-Hyvä.
Viivi katsoo Joonaa sydän sykkien. Jouluvalot välähtelevät tämän silmistä. Hän ei kerta kaikkiaan voi muuta kuin kävellä tämän luo ja suudella suoraan suulle.
-Hei tän piti olla mun juttu!, Joona sanoo yhtäkkiä.
-Häh!?
Joona osoittaa mistelinoksaa tallin oven yläpuolella.
-Sä suunnittelit tän, Viivi sanoo muka kiukkuisena.
-Joo. Mutta sä ehdit ensin, Joona naurahtaa.
Viivi katsoo Joonaa nyt hieman vakavampi ilme kasvoillaan.
-Mitä?, tämä kysyy.
-Joona, kai sä tiedät, että mä lähden ensi vuonna reissaamaan…
-Tietenkin mä tiedän, Joona sanoo.
-Mä en ole täällä ensi vuonna, Viivi sanoo ja katsoo Joonaa silmiin.
Joonan ilme on tyyni.
-Tiedän. Mä voin odottaa.