Pakkasta ja salaisuuksia
osa 12/12 (extra-pitkä)
Lue sarjan edellinen osa täältä.
Aatonaatto kääntyy iltaan. Ulkona alkaa hämärtää. Myy juoksee liinassa nätisti. Välillä se innostuu ja nostaa laukan, mutta muuten se kulkee kuin mikäkin asiantuntija. “Hieno tyttö”, Tiia kehuu. “Woah” Hevonen hidastaa käyntiin ja kääntyy katsomaan Tiiaa. “Mitä seuraavaksi tehdään?” se tuntuu kysyvän. Sen sieraimista tulee höyryä ja sen turpakarvat ovat peittyneet kuuraan. Tiia katsoo hevosta mietteliäänä. Sitten hän kääntyy katsomaan aidalla olevaa satulaa. Sitten taas hevosta. “Mitä sanot, Myy? Kokeiltaisiinko jotain jännää?” Tiia tuo hevosen luo ensin pelkän huovan ja totuttaa hevosta siihen. Myy väistelee ensin ja nostaa päätään, mutta näyttää lähinnä ärsyyntyneeltä. Pian se seisoo jo nätisti paikoillaan. Tiia antaa sen seistä vapaana ennen kuin tuo satulan sen luo. Hän ei tee asiasta sen suurempaa numeroa, vaan laskee sen nätisti Myyn selkään. Hevonen ei reagoi arvaamattomasti. Se vain räpyttelee silmiään ja hengittää rauhallisesti. “Sähän olet tottunut tähän. Aika vaikuttavaa siltä pikku Cowboylta”, Tiia mumisee. Hän ottaa kiinni satulasta ja hyppii hevosen vierellä molemmin puolin. Sitten hän laittaa painonsa hiljalleen jalustimeen ja seisoo siinä hetken. “Ethän sä pelkää ollenkaan”, Tiia sanoo ja laittaa toisen jalkansa varovasti hevosen selän yli. Myy laittaa korvansa luimuun ja alkaa pyöriä paikoillaan. “Ei hätää”, Tiia puhelee. “Mitähän rodeoponia se susta yritti kouluttaa...” Hän pyytää ponia kulkemaan eteenpäin aitauksessa. Joskus se rauhoittaa hevosia, kun niiden ei tarvitse sietää asioita ihan paikallaan. Myy nostaa ripeän ravin ja kääntyy ympyrälle. “Woou, hieno tyttö”, Tiia sanoo sille ja istuu satulassa mahdollisimman kevyesti. “Hei, ei sun tarvitse mennä ympyrää”, Tiia sanoo sitten ja kääntää hevosta varovasti suoremmaksi. Silloin se tuntuu heräävän jonkinlaisesta horroksesta ja saavan ilmaa siipiensä alle. Se kohottaa päätään, nostaa pontevan laukan ja alkaa juosta aidanviertä niin lujaa kuin hangessa pystyy. Ensin Tiia säikähtää, mutta hetken kuluttua häntä alkaa naurattaa. “Hieno Myy!”, hän kikattaa. Vaalea maisema vilisee ohi ja pienen hetken ajan Tiian ja Myyn sydämet lyövät samaan tahtiin. Pelon rippeet pyyhkiytyvät pois kasvoja piiskaavan tuulen mukana. Pienen hetken maailma katsoo vain heitä, pienen hetken... Kun aitauksen toinen pää tulee vastaan, Myy tekee tiukan kurvin ja Tiia humpsahtaa alas pehmeään hankeen. Hän nousee istumaan, pyyhkii lumet silmiltään ja katsoo hevosta lumoutuneena. Se jatkaa hetken laukkaa ja pysähtyy sitten ihmettelemään, minne sen ratsastaja on kadonnut. Tiia riisuu hevoselta varusteet leveä hymy kasvoillaan. Palkkioksi se saa ison palan porkkanaa. Tiia lepertelee sille ja rapsuttaa sen pörröistä kaulaa. “Älkää kiintykö siihen, sanoi joku joskus”, kuuluu Sofien kuittaus. Tyttö virnuilee koristelaatikko käsissään portin luona. Tiia peittelee hymyään ja alkaa raahata varusteita takaisin tallia kohti. Matkalla hänen huomionsa kuitenkin kiinnittyy hangessa johonkin vaaleanpunaiseen. Se oli röyhelöinen hiusdonitsi. Myyn aitauksessa. Keskellä ympyrän muotoista uraa, jonka hevonen oli juossut hankeen. Tiia rypistää otsaansa. “Hei Sofie…”, hän huutaa tytön perään. “No?” “Tiedätkö sä kenen toi on?” Sofie tulee lähemmäksi aitaa ja kurkistaa sen yli. “Näyttää ihan Tarun scrunchielta”, hän sanoo. ----------------------------------------------------------------------------------------------------------- “Shh! Joku tulee!”, kuuluu ponipuolen sivukäytävältä. “Mihin mä tän laitan?” “Sammuttakaa valot!” Lähestyviä askelia. “Okei, ei hätää, se on Tiia”, kuuluu kuiskaus ja valot syttyvät taas. Tallitytöt puunaavat parhaillaan Tuurea keskellä käytävää, joka on täynnä erilaisia joulukoristeita. Tiia saapuu paikalle, mutta ei näytä huomaavan tekeillä olevaa jouluihmettä. “Taru”, Tiia sanoo vakavan kuuloisena. “Meidän pitää jutella.” Hetkeksi tulee hiljaista, kun Taru jättää Tuuren hännän letityksen Ellan käsiin ja lähtee Tiian mukaan. Kun he ovat kulman takana, alkaa tyttölaumasta kuulua taas iloista supinaa. Taru näyttää ahdistuneelta. “Sä halusit haastetta”, Tiia muistelee kädet puuskassa. Hän on laittanut ylleen aikuismaisen luonteensa. Syvä pettymys kuohuu naisen koko olemuksesta. Taru näyttää maansa myyneeltä. Hän kääntää katseensa kohti lattiaa. “Anteeksi”, hän sanoo. “Taru…”, Tiia huokaisee pettyneenä. “Tämä on vakava juttu. Sulle olisi voinut käydä tosi huonosti! Ja Myyllekin olisi voinut sattua jotakin. Kaiken lisäksi sä olet tullut tallille yöllä ilman lupaa ja valehdellut myös sun omille vanhemmille..” “Ethän sä kerro niille?” Taru kysyy pelästyneenä. “Totta kai mä kerron niille”, Tiia sanoo. “Mä olen susta vastuussa täällä Helmiksessä!” Tarun alahuuli alkaa väpättää. Hän katsoo tiukasti lattiaan. “Saanko mä enää ikinä tulla tänne?” hän kysyy ääni itkuisena. Tiia huokaisee. “Kaikki tekee joskus virheitä”, hän sanoo. “Välillä tosi vakaviakin sellaisia. Mäkin olen monesti ollut tosi vastuuton.” Taru vilkaisee Tiiaa. “Mutta pahinta ei ole se virheiden tekeminen, vaan se kamala tunne mikä jälkikäteen tulee”, Tiia jatkaa. Taru nyökkää ja pyyhkii kyyneleitä hihaansa. “Ja se inhottava tunne on se, mikä auttaa sua jatkossa olemaan tekemättä enää mitään sellaista tyhmää”, Tiia sanoo. He halaavat ja Taru itkee Tiian tukkaan. “Kiitos Tiia, mä lupaan lupaan lupaan etten mä enää ikinä ikinä ikinä!”, hän parkuu. “Mä uskon” Tiia sanoo ja taputtaa Tarun selkää. “Mutta-”, hän lisää ja katsoo Tarua käsivarsiensa päästä. “Sä et pääse tästä ilman seurauksia. Sun pitää tulla aamutalliin tänne välipäivinä ja hoitaa kaikki Myyn ruokinta ja aitauksen siivous” Taru nyökkäilee tomerasti ja pyyhkii kyyneliä poskiltaan. “Deal?”, Tiia kysyy. “Deal.” Taru vastaa helpottuneena. ----------------------------------------------------------------------------------------------------------- Ulkona on jo pimeää, kun Mikah koputtaa pienen puutalon oveen. Hän köhäisee kurkkuaan hermostuneena. Hetken kuluttua oven avaa hieman hämmentynyt nainen. Tällä on pyyhe käsissään ja jauhoja esiliinallaan. “Hei?”, Tämä sanoo. Sisältä tulee joululeivonnaisten tuoksu ja joulumusiikki soi, mutta varsinaista jouluriemua ei ole havaittavissa. Ihan kuin jokin olisi vinossa. “Hei. Mikah Kuusivaara”, Mikah sanoo ja kättelee naista. “Onko Oliver kotona?” Nainen vilkaisee olkansa yli olohuoneeseen, jonka nurkassa olevassa nojatuolissa istuu joku mököttämässä. “Oliver? Sinulle on täällä joku vieras!” nainen huikkaa varovasti. Oliver tulee epäluuloisen näköisenä ovelle. Tämän äiti pujahtaa taka-alalle keittiöön, mutta kuuntelee keskustelua toisella korvallaan. “Tulitko sä taas huutamaan mulle?” Oliver kysyy ärtyneenä. “En, en”, Mikah mumisee ja raapii niskaansa hämillään. “Anteeksi siitä, se oli väärinkäsitys” Oliver ei sano mitään, katsoo vain Mikahia arvioivasti. “Öhm, ja no… Nyt me tarvittais sun apua”, Mikah lisää. Oliverin kasvoille syttyy hiljalleen tuttu, leveä hymy. --------------------------------------------------------------------------------------------------------- Viivi laskee puhelimen viereensä sängylle. Käsi ei enää jaksa kannatella sitä ja silmiin sattuu. Olo on nuutunut, kärttyinen ja vihainen. Hän kääntää katseensa seinällä roikkuvaan kalenteriin. Se on täynnä merkintöjä jouluvalmisteluista, mitä ei ikinä oltu tehty. Ja jouluaatto olisi huomenna. Sisällä on hämärää ja hiukan sotkuista. Tiia ei ole ehtinyt paljoa siivota eikä koti tunnu jouluiselta. Joulufiilistä ei yksinkertaisesti ole. Yllensä joulun tunne ja kutkutus tulee viimeistään jouluratsastuksella, mutta sekin oli lässähtänyt kuin hiivataikina. Ulko-ovi käy. Koirat innostuvat, kun Tiia tulee sisälle. Hän ei taaskaan malta riisua takkiaan, vaan marssii ulkovaatteet päällään Viivin huoneen ovelle. “Viivi? Missä sä olet? Onpas täällä pimeää”, Tiia sanoo ja sytyttää valot. Silmiä häikäisee. Viivi nousee ärtyneenä istumaan. “Mitä?” “Tule!” “Minne?” “Ulos” “Miksi? “No tule nyt vaan”, Tiia sanoo ja laittaa pipon Viivin päähän. “Nyt on jo myöhä…”, Viivi yrittää sanoa. “Tule tule!” Tiia hoputtaa reippaasti. “Kipi kipi!” “Mä pääsen kyllä itsekin”, Viivi sanoo, kun Tiia auttaa häntä ovesta ulos kuistille. “Miksi meillä on kiire?” Tiia hymyilee leveästi. “Ta-daa!”, hän sanoo sitten ylpeänä. Viivi katsoo ympärilleen ja henkäisee ihastuksesta. Keskellä tallipihaa seistä jököttää siistiksi puunattu Tuure suuren reen edessä. Reessä on ryhdyt ja se on koristeltu kuusenoksin ja jouluvaloin. Pihalla on lyhtyjä, jotka ympäröivät Helmilammelle kulkevaa tietä molemmin puolin. Reen ympärillä seisovat kaikki tallilaiset, hoitajat ja apurit. Oliverkin on paikalla Teemun kanssa. Taru koristelee parhaillaan muutaman muun tallitytön kanssa suurta, pihaan tuotua joulukuusta. Mikah pitelee reen takana Hallaa ja Jereä ohjista. Sofie, Hilja ja Iida istuvat reessä iloisen pulisevina. Tuuren edessä ratsailla on Nea Nikolla ja Essi Puccilla sekä Fia Pamelalla. Kun Viivi on kiivennyt keppeineen rekeen ja istuu siellä mukavasti lampaantaljojen lämmittämänä, kulkue lähtee matkaan. Muut tallilaiset vilkuttavat pihalta, kun se lähtee hiljalleen liikkeelle. Tiia ottaa Hallan ohjat Mikahilta, joka auttaa tämän tamman selkään. Sitten poika nousee itse Jeren selkään ja he ratsastavat rinnakkain reen perään. Ilma on kylmää, mutta hetken tunnelmallisuus itsessään pitää kaikki lämpimänä. Tien viertä valaisevat lyhdyt lepattavat rauhallista, liekinkeltaista valoa. Reki lähtee kiertämään Helmilampea. “Mikah”, Tiia sanoo hetken vaivaantuneen hiljaisuuden jälkeen. “No?” tämä kysyy. “Anteeksi. Mie olin tosi tyhmä.” Tiia toteaa. “Musta on upeaa, että sä pääsit Bourneen!”, hän sanoo vilpittömästi ja hakee Mikahin katsetta omallaan. “Tottakai sä lähdet sinne, sehän olisi ihan hullua olla lähtemättä!” “Sä et ole enää vihainen?” Mikah kysyy. “En ole”, Tiia sanoo ja rapsuttaa hajamielisesti Hallan säkää. “Mutta-” “Mutta mitä?” Tiia punastuu hieman ja pitää katseensa tiukasti hevosensa korvissa. “Kyllä sua tulee ikävä” Mikah katsoo häntä eikä sano mitään. Tämä selvittelee sanojaan hämillään. “Mä…” Reestä kuuluu iloinen kiljahdus. “Täällä sataa taas lunta!” joku tallitytöistä huomaa. “Tiia!” Viivi nauraa. “Tämä on paras joulu ikinä! Mun ei tarvinnut liikauttaa evääkään!” Tiia hymyilee Mikahille pikaisesti. He kulkevat loppumatkan hiljaa, sanomatta sanaakaan. LOPPU <3 |