Pakkasta ja salaisuuksia
osa 1
17. joulukuuta:
Aurinko nousee Helmiksen ylle ja paljastaa kauniin talvisen pakkaspäivän. Auringonsäteet kimaltavat koskemattomalla hangella. Kaukaa kuuluu vaimea hirnahdus. Punatulkkupariskunta istahtaa tallituvan räystään päälle paistattelemaan. Mikä olisikaan rauhallisempaa, kuin ihana joulukuinen päivä Helmijärven kuvankauniissa maisemissa? “Mie ennoo tullu tänne häviämään!“, Tiia huutaa niin että ääni särisee ja kääntyy satulassa taas eteenpäin. Hallan kaviot pöllyttävät lunta, kun se kiitää ylös laukkamäkeä nainen selässään. Tiia nauraa riemuissaan adrenaliinista humaltuneena. Halla liikkuu kuin rasvattu salama, sen ajatukset ovat eteenpäin, eikä mitään muuta. Kaikki 600 kiloa tekevät töitä sen eteen, että parivaljakko pääsisi ylös Ikilaululle. Hevonen on silkkaa motivaatiota. Eteenpäin. Lumi pöllyää ja sitä tippuu oksilta. Hileet kimaltavat. Avoimelle laukkamäelle siivilöityy keskipäivän auringonvaloa. Perässä on Mikah Jerellä. Vanha ruuna kulkee hitaammin, nöyrästi perässä, mutta pää pystyssä ja sydän vapauden innosta miltei haljeten. Ainoa oikeasti vanhennut asia hevosessa on sen ruumis. “Hidasta jo! Tiia!”, Mikah huutaa, mutta nainen ei ole kuulevinaan. “Hou hou”, Mikah sanoo Jerelle, joka pinkoo eteenpäin vielä hetken ennen kuin viimein hidastaa raviin. Se viskoo päätään ihan kuin se ei olisi halunnut hidastaa. Tiian selkä häviää horisonttiin, kun tämä nousee viimeiset metrit ylös Ikilaululle. Mikah ja Jere jäävät reilusti jälkeen. Näkymä on henkeäsalpaava. Pahaenteisen tumma Ikilaakso on peittynyt valkoisen vaipan alle, jonka alta vihertävinä vilkuilevia puita näkyy silmänkantamattomiin. Auringonvalo viiltää teräviä soiroja pakkasilmaan ja saa sen miltei väreilemään. Hengästyneen hevosen sieraimista tulee kylmään ilmaan lämmintä höyryä. Koko eläin hohkaa lämpöä, mutta Hallaa ei noin vain väsytetä. Tamman pää on edelleen ylhäällä, silmät valppaina ja korvat pystyssä, melkein toisiaan hipoen. Sekin katsoo maisemaa, kuuntelee ihmeissään hiljaisuutta niin paikalleen jähmettyneenä, että melkein tärisee. Tiiankin hengitys höyryää. Hän katsoo alas laaksoon lumoutuneena. Posket ovat punaiset ja paksujen vaatekerrosten alla on melkein hiki, paitsi että varpaat ovat jäässä ja nenää kirvelee. “Jockey”, takaa kuuluu. “Sellaiseksi sun pitäisi ryhtyä”, Mikah vitsailee hengästyneenä, kun hänkin saapuu viimein Ikilaululle pitkän mäen jälkeen. ----------------------------------------------------------------------------------------------------------------- Puhelin soi. Viivi vetäisee to do -listasta yhden kohdan yli, lisää pari uutta kohtaa, kurottaa puhelimeen ja alkaa ottaa tallin seinältä puhdistusta kaipaavia varusteita koriin. “Helmipuron talli, miten voin auttaa? Lahjakortteja? On tietysti. Joululahjaksiko? Jouluaattoon on enää viikko, en tiedä ehtisikö kortti perille. Parempi kai hoitaa se sähköisenä” Viivi kurottaa ylähyllyltä harjaämpäriä, mutta se tippuu lattialle räminän saattelemana. Yhtäkkiä myös viereisessä rehuhuoneessa kolisee. “No nyt en itseasiassa ole koneen ääressä…” hän sanoo ja menee katsomaan, mitä rehulassa tapahtuu. Samsam käppäilee onnessaan kuin karkkikaupassa ja kaataa rehusankoja kumolleen. Sitten pyöreä poni nuolee kauramössöä lattialta eikä ole huomaavinaan sitä hermostuneesti hätistelevää naista. “Taitaa olla parempi, että palaamme asiaan myöhemmin. Sopiiko, jos soitan tänään illalla? Selvä. Anteeksi sekaannus. Heihei” Puhelu päättyy ja Viivi alkaa häätää ponia rehukärryjen luota. Käytävältä alkaa kuulua kavioiden kopsetta ja iloista puheensorinaa. Pian Tiia ilmestyykin posket punaisina oviaukkoon. “Oho, sie ootkin pistäny tohinaks ihan urakalla”, tämä sanoo ja kävelee sotkun ylitse viemään Hallan varusteet satlariin. “Joo, kiitos avusta”, Viivi mumisee ja saa viimein pungerrettua ponin ulos rehuhuoneesta. “Oho”, sanoo Mikah ja puikkelehtii hänkin ohitse, kun Viivi kerää lattialta ämpäreitä, tippuneita harjoja ja varusteita. “Oho, oho”, Viivi jupisee itsekseen ja etsii harjaa, jolla lakaista pellettejä. Nainen erehtyy katsomaan käytävälle, jossa Halla syö tyytyväisenä hänen talliin tuomiaan havuja. Ne olivat tarkoitettu koristeiksi tallin parruihin. “Tiia! Mulla ei oo aikaa tälläseen!” Naisen ääni on melkein itkuinen. “Rauhoitu” Tiia sanoo huvittuneena. “Hallahan on vaan joulumielellä”, hän lisää, mutta vie hevosen käytävältä karsinaansa. “Sie olet ihan ressissä. Kohta käy huonosti jollekin”, Tiia huomauttaa. “Ei voi mitään, kaikki pitää saada tehtyä. Jouluun on enää viikko, ymmärrätkö sä?” Viivi hermoilee. “Joo joo, ymmärrän. Ja me autetaan sua kyllä, mutta panikoinnin pitää loppua, tai tulee ruumiita.”, Tiia selittää. “Samaa mieltä”, Mikah sanoo ja tulee satulahuoneesta Jeren loimen kanssa. “Ei! Älä laita sitä loimea vaan se toinen, se toinen on parempi kun se hengittää enemmän”, Viivi sanoo ja heiluttelee käsiään ahdistuneena. “Oukei, Mikah sanoo hössötykseen tottuneena ja kääntyy takaisin. Tiia huokaisee syvään ja pyöräyttää silmiään. ----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------- Ulkona on pimeää ja taivas on täynnä tähtiä, vaikka kello onkin vasta vähän yli seitsemän. Illan viimeinen ratsastustunti on ohi ja lempeän valoisasta tallista kuuluu tohinaa, kun hevoset syövät iltaruokiaan ja niitä puunataan yöpuulle. Tuntilaiset kuljeksivat pitkin tallin käytäviä kantaen ämpäreitä, kypäriä ja harjoja. Tiia kävelee Impin karsinalle ja kurkistaa tamman jalkoihin, jossa Taru irrottaa pinteleitä. “Sulla meni tosi hyvin tänään”, Tiia sanoo tytölle, joka vilkaisee häntä. “Kiitos! Mustakin tuntu siltä. Ja siks mä ajattelinkin…”, Taru sanoo ja nousee ylös pinteleiden kanssa “Että mä voisin oikeastaan alkaa menemään vähän haastavammilla hevosilla. Mä en opi mitään, jos mä meen aina näillä helpoilla” “Vai niin”, Tiia vastaa. “No mä voin laittaa ens tunnille sulle vaikka Totin, tai ehkä Armaksen…” “Äh, ei! Mä oon menny jo niillä molemmilla. Mä tarkotin niinku jotain kunnon hevosta-” “Kunnon hevosta?” “Siis semmosta oikeesti haastavaa. Niinku… Niinku esim Halla tai Chippu tai Roxy” Tiia katsoo Tarua hetken hieman yllättyneenä. “Taru, ne ei ole mitään jatkotuntilaisten hevosia”, Tiia sanoo varovasti. “Mie sanoisin, että siun kannattaa mennä edelleen sun tasoisilla hepoilla, vähän erilaisilla tietysti, mutta semmoisilla, jotka luo sulle vahvaa pohjaa - turvallisesti.” Taru näyttää pettyneeltä ja alkaa kääriä pinteleitä rullille. “Okei”, hän mumisee. ----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------- Kentän takana olevista tarhoista paistaa lempeää valoa pimeään pihaan. Sinne on valmistunut uusi pihattotarha, jossa on lämmin pihattorakennus ja paljon tilaa liikkua. Viivi kävelee paikalle. Sofie ja Carmen purkavat mökin lattialle purupaalia ja Fia kantaa kahta isoa suolakiveä. “Täällä sun orjat palvelee sua”, Sofie vitsailee, kun huomaa paikalle ilmestyneen Viivin. “Kiitos, tytöt. Täällä näyttää jo tosi hyvältä. Jotkut hevoset taitavat päästä muuttamaan tänne jo huomenna.”, Viivi sanoo ja kaivaa taskustaan to do -listan ja vetää siitä yli yhden kohdan kynällä, jonka varressa on pieni lamppu. Muutamat tytöistä kikattavat, mutta Viivi ei ehdi huomata sitä, vaan hän lähtee seuraavan tehtävän pariin ja huikkaa “Muistakaa sulkea se verho, ettei lämpö karkaa. Ja joku voisi käydä ottamassa Jereltä loimen pois!” Viivi alkaa olla jo niin kaukana, että häntä on vaikea kuulla. “Ja ainiin, huomenna nähdään taas, koristelut on vielä ihan puolitiessä!” Tytöt katsovat toisiaan ja huokaisevat syvään. --------------------------------------------------------------------------------------------------------------------- Ulkona on niin pimeää, että tuulilasin läpi näkyy vain hypnotisoivia lumihiutaleita. Huominen tietää lumitöitä, Mikah ajattelee. Hän kaartaa auton pihaan pakettiauton viereen ja nousee ulos. Sisällä on lämmintä ja ruoantuoksuista. Hän riisuu takkinsa ja kenkänsä ja laittaa ne siististi eteiseen. “Hei”, eno huikkaa olohuoneesta, jossa hän katsoo taas vanhoja hevosvideoita nauhalta. “Sinulle on postia. Keittiössä.” Mikah kurtistaa kulmiaan ja menee keittiöön. Pöydällä on pari sanomalehteä ja yksi iso kirjekuori, jossa on hevosenpää-logo. Hän tuijottaa sitä hetken ennen kuin uskaltaa koskea siihen. Sitten hän repii kuoren malttamattomana, taittelee paperin auki ja lukee: “Dear mr. Kuusivaara, we are pleased to inform you…” |