Pakkasta ja salaisuuksia
osa 2
Lue sarjan aiempi osa täältä.
18 joulukuuta: Tallilla on rauhallinen aamupäivä lukuunottamatta hevosten sivukäytävältä kuuluvaa hermostunutta muminaa. Sera katselee hämillään omistajansa touhotusta. “Okei, nyt on kaikki…”, Viivi mumisee. “Äh! Hanskat!”, tämä lisää ja pinkaisee hakemaan ne satulahuoneesta. Karsinan ovi jää auki, mutta Sera vain säälii omistajaansa ja käyttää tilanteen hyväkseen ummistamalla hetkeksi silmiään. “Okei”, Viivi sanoo, laittaa hanskat käteensä ja tarttuu tamman ohjiin. “Meillä on kolkytviis minuuttia aikaa ottaa kevyet hypyt maneesissa, hyvin ehtii” Maneesissa on muutamia hoitajia katsomassa, kuinka Fia ratsastaa Pamelaa sileällä. Viivi heilauttaa itsensä Seran selkään ja aloittaa alkukäynnit. Sen jälkeen hän lämmittelee hevosen huolellisesti ja ratsastaa hetken ravia ja laukkaa. “Okei, nyt muutamat hypyt vielä, jotta tulee suoritettua tän viikon treeni”, hän touhottaa. Seran pontevat laukka-askeleet kumisevat, kun se lähestyy punavalkoista pystyä. 1, 2, 3, hetken hiljaisuus, ja hevosen kaviot tapaavat taas maneesin lattian. “Hieno”, Viivi kehuu ja ottaa uuden lähestymisen. Tämä hyppy jääkin viimeiseksi, sillä alastulon yhteydessä kaikki sillä hetkellä maneesissa olleet, sekä tallitytöt katsomossa, että molemmat hevoset, saavat tietää satulavyön jääneen kiristämättä. Yhtäkkiä maailma on tärähtänyt, kun Viivi nousee istumaan puomien keskeltä. “Kävikö pahasti?”, Fia kysyy ja tulee alas Pamelan selästä. Joku tallitytöistä kapuaa katsomosta ottamaan kiinni Seraa. Viivi ei vastaa kysymykseen, katsoo vain kattoon ja hengittää syvään. ----------------------------------------------------------------------------------------------------------------- Autosta nouseminen on vaivalloista, mutta kepeillä kävely lumihangessa on vielä vaivalloisempaa. Jalassa oleva kipsi tuntuu ikävältä ja kutittaa, ja paidan sisällä on edelleen maneesin hiekkaa. “Pärjäätkö sä nyt?”, Tiia kysyy ja nousee ulos ajajan puolelta. “Joo, mikäs tässä”, Viivi vastaa närkästyneenä ja jatkaa vaivalloista matkaansa kohti taloa. “En sano, että mähän sanoin!”, Tiia huutaa vielä perään. “No etpä!” ----------------------------------------------------------------------------------------------------------------- Sairaalareissuun oli mennyt suurin osa päivänvalosta, mutta vielä ehtii tehdä pienen maastolenkin. Tiia satuloi nopeasti Hallan, hyppää selkään pihassa ja suuntaa reippaassa käynnissä metsätielle. Lumi lisää metsään valoa. Edellisyönä tupruttanut on jäänyt puuterina puiden oksille ja hennosti kiinni runkojen kaarnaan. Tiia ohjaa Hallan sivupolulle ja he lähtevät kiipeämään ylös rinnepolkua. Halla ravaa sen mielellään ja ketterästi. Tammasta on tullut nykyään parempi maastoilija kuin ennen. Se ei enää ole niin hermoheikko ja osaa nauttiakin. Sen selässä on paljon rennompi istua. “Tiesitkös, että olet ihana”, Tiia höpöttää sille ja silittää sen ohutta oranssia harjaa. Metsässä on hiljaista, lumi vain narskuu alla ja Halla pärskii mielissään. RAKS. Jostain kuuluu ääni ja Halla säpsähtää. Se nostaa päänsä pystyyn ja jähmettyy paikalleen kuuntelemaan. “Ei mitään hätää, tyttö. Jossain varmaan vain tippui lun…” RAKS RAKS. Ääni kuuluu uudelleen, kovempaa, ja Halla alkaa pyöriä paikallaan. “Hei, hei shh.. Jatketaan matkaa”, Tiia rauhoittelee, mutta katsoo hermostuneena ympärilleen. Yhtäkkiä Halla pysähtyy jälleen, vetää keuhkonsa täyteen ilmaa ja hirnahtaa niin kovaa ja niin kimeästi, että oksilta tippuu lunta ja metsän hiljaisuus värähtelee. Tiian yllätykseksi jostain läheltä kuuluu vaimea vastaus. Kimeä, vaivalloinen hirnahdus. Surumielinen ja vähän epätoivoinen. “Haloo?”, Tiia huudahtaa. Ratstiko joku muukin Helmiksen reiteillä? Hän ohjaa Hallaa eteenpäin ja hakee katseellaan toista hevosta. Ja yhtäkkiä, siinä se on. Puiden välissä, maisemaan sekavasti sulautuneena, pelokas katse silmissään. Hetkeen kukaan ei hengitä. |