❅Huurteenhukkia osa 7❅
Katastrofin ainekset
Jo toinen aamu toisen levottoman yön jälkeen. Kello tulee vasta yhdeksän, mutta Tiia tekee jo malttamattomana lähtöä. Nainen on väsynyt, mutta ahdistuksen adrenaliini pitää hänet liikkeellä. Hän vuorautuu eteisessä untuvaan ja lampaankarvasaappaisiin, villapipoon ja paksuihin hanskoihin.
Viivi pölähtää aamutakissaan eteiseen. Hänen tukkansa on pörrössä.
-Lähdetkö sä nyt jo?, Viivi kysyy arvaten Tiian aikeet.
-Tuletko sä mukaan?, Tiia innostuu.
-En, mun täytyy ihan totta keskittyä näihin loppuvuoden tuntien suunnitteluun.
Pettymyksen näkee Tiian kasvoista. Hän kietoo vielä huivin kaulaansa.
-Ehkä sunkin pitäisi keskittyä nyt muuhun, Viivi sanoo varovasti. -Tiedän, että tunteja on peruttu, mutta täällä on paljon muutakin tehtävää. Meidän pitää nyt vaan pysyä rauhallisina ja odotella soittoja. Poliisillekin on ilmoitettu.
-Akulla voi kestää kauankin, Tiia murahtaa.
-Sitä paitsi, Viivi jatkaa. -Olga on yrittänyt soittaa… Mä luulen, että se on huolissaan meidän tallinpyörityskyvyistä. Ehkä parempi, ettei nyt riskeerata muuta ohjelmaa tän tilanteen vuoksi. Jos Olga päättää tulla visiitille tän kaiken keskellä, meillä on kaikki katastrofin ainekset. Eikä me muutenkaan voida tälle asialle nyt mitään.
-No helppohan nuan on ajatella, Tiia sanoo kulmiensa alta.
-Sä olet ihan mahdoton!, Viivi kivahtaa. -Meillä on muitakin hevosia, joita pitää hoitaa. Ja tallitöitä!
-Se voi olla sekunneista kiinni, mitä niille tuolla metsässä käy!, Tiia kiljahtaa. Hänen silmissään on kyyneleitä.
-Sä olet vaan taas vihainen siitä mun kisajutusta, etkö olekin?, Viivi huutaa. - Mikset sä voi ymmärtää mua? Oletko sä kateellinen, että mä pääsen kisaamaan?
-Miten sie voit olla noin itsekäs!, Tiia parahtaa ja rynnistää ovesta ulos.
Viivi katsoo hänen peräänsä ja hautaa sitten kasvonsa käsiinsä. Miten tässä kävi taas näin?
❅❅❅❅❅❅❅❅
Helpotuksen aalto kulkee Tiian läpi, kun hän näkee Mikahin auton olevan edelleen tallipihalla. Mies kuitenkin heittää reppunsa takapenkille ja paiskauttaa oven kiinni. Sitten hän avaa ajajan paikan oven, mutta pysähtyy huomatessaan Tiian.
-Mikah!, Tiia huutaa ja pyyhkäisee nopeasti kyyneliä naamastaan juostessaan autolle. -Moon menossa ettimään hevosia, haluatko sä tulla mun mukaan?
Mikah huomaa, että Tiia näyttää jotenkin erilaiselta, ehkä hänen äänensä tärisee enemmän tai jotakin. Nainen näyttää samaan aikaan innokkaalta ja hieman epätoivoiselta, ja Mikahista tuntuu pahalta joutua lähtemään.
-Viivi ei taida päästä kun sillä on muuta…, Tiia jatkaa. -Niin että tulisitko sie miun kanssa?
Tiian odottaa kirkkain silmin. Mikah huokaisee.
-En mä pääse millään nyt, hän sanoo viimein. -Mulla on Tampereen suunnalla kengitys ja… Sori.
Tiian on vaikea peitellä pettymystään, varsinkin, kun kyyneleet ovat jo valmiiksi herkässä, mutta hän tekee parhaansa.
-Okei! Okei, hän hihkaisee. -Ei se mitään.
Mikahista tuntuu pahalta, ja hän haluaisi vielä sanoa jotakin. Hän ei kuitenkaan keksi mitään, paitsi että:
-No, mun pitää lähteä ajamaan.
-Joo, tietty, Tiia sanoo ja heilauttaa kättään yrittäen näyttää huolettomalta.
Mikah kääntää autonsa tietä kohti, ja Tiia huokaisee syvään. Hän pyyhkii pois turhautumisen kyyneleet ja suuntaa hakemaan Myytä tarhasta.
❅❅❅❅❅❅❅❅
Viivi tonkii joulukoristelaatikon sisältöä hämmentyneenä. Jouluvalot puuttuvat sisältä tallista, ja laatikossa on vain ihmeellisiä rikkinäisiä pätkiä. Ainakin joulutonttukoristeet voi laittaa esille, sillä ne ovat vielä ehjiä. Muutama kirosana ehtii kuitenkin päästä naisen suusta, kun varajouluvalojakaan ei löydy.
Siistiessään yhden puupölystä tehdyn tontun partaa, hän kuulee viheltelyä käytävästä. Se on pikku-cowboy.
-Moi Oliver, Viivi sanoo ja jatkaa parran siloittelua.
-Makee tonttu, Oliver sanoo.
-Kiitos.
Oliver jatkaa matkaansa, mutta Viivi pysäyttää hänet.
-Hei, ethän sä satu tietämään, mitä meidän jouluvaloille on tapahtunut? Ne on ihan tuusannuuskana.
Oliver nielaisee punastuneena.
-E-en tiedä. Harmi juttu.
-Okei, Viivi sanoo ja katsoo Oliveria arvoivasti päästä varpaisiin.
Oliver on näkevinään Tarun hiippailevan ulkona Viivin takana. Tytöllä on reppu selässään.
-No, sano, jos tiedät, Viivi jatkaa ja laittaa Tontun nojaamaan sopivasti puutolppaan.
-Joo, Oliver sanoo ja kipittää ulos Tarun perään. Tyttö on jo matkalla tarhojen takaa metsäänpäin, kun hän huomaa Oliverin takanaan.
-Taru, odota!, Oliver huudahtaa.
-Shh!, älä paljasta meitä, Taru sihahtaa vihaisena.
-Anteeksi!
-Päätit sitten kuitenkin tulla, Taru jatkaa ja johtaa heitä puiden välistä kohti polkua, jonka hän muistaa nähneensä kesällä.
-No joo, Oliver sanoo. Yksinäinen ihminen syödään paljon todennäköisemmin kuin kaksi.
-No kiitos, Taru mumisee.
❅❅❅❅❅❅❅❅
Pienen täplikkään käynti rauhoittaa ajatuksia ja tuo rauhan mielelle. Myyn askellus on pirteää ja sen pörröinen harja heiluu sähköisen näköisenä tepastelun rytmissä.
Tiian ei tarvitse tehdä juuri mitään, sillä Myy on innoissaan päästessään taas maastoon.
-Ei mennä sitten kovin kauaksi, Tiia puhelee. -Ja saisit sä vähän hirnuakin, jos vaikka löytyisi kavereita.
Päivä tuntuu valuvan hukkaan. Tiia katsoo silloin tällöin taivasta ja tarkistaa puhelimensa. Jostakin syystä hänen olonsa on yksinäinen ja turvaton, vaikka hän on ratsastanut samat reitit Myyn kanssa varmasti sata kertaa aikaisemminkin.
Ehkä jos Mikah olisi päässyt mukaan, hänellä olisi joku, joka päättäisi, milloin kotiin käännytään. Joku, jonka kanssa voisi yhdessä voinut olla vähän parempi. Myös riidat Viivin kanssa pyörivät mielessä. Tiia ei pidä siitä, että asioiden pitää koko ajan muuttua. Olisiko hän Helmiksessä vuoden päästä ihan yksinään?
Tiia vie Myyn tuttua reittiä ylös Ikilaululle. Hän viheltelee ja huutaa hevosia, mutta luminen metsä on hiljainen kuin tyynylinna. Ehkä korkealta Ikilaululta voisi huutaa alas laaksoon tai ihan vain nähdä tarpeeksi kauas.
Lintu lehahtaa ilmaan kuusenoksalta, ja Tiian sydän hypähtää. Myy pyrähtää eteenpäin, mutta rauhoittuu pidätteistä. Tilanne on nopeasti ohi, mutta epävarma olo jää kiusaamaan Tiiaa. Hänen mieleensä muistuu karmiva painajainen, verinen lumi ja hyökkäävän suden kiiluvat silmät. Tiiaa inhottaa se, että tuttu ja turvallinen metsä, joka oli hänen toinen kotinsa ja turvapaikkansa, on yhtäkkiä niin epävakaa ja vaarallinen. Hän vilkuilee pikkutietä ympäröivää metsää, on näkevinään liikettä siellä sun täällä. Pitäisi pysyä rauhallisena, osata olla johtajana, mutta silti tuntuu siltä kuin Myyllä olisi homma paljon paremmin hanskassa.
Lumisade on tehnyt Ikilaulun jyrkänteestä pehmeän ja pyöreän. Hanki on koskematonta ja sileää. Alhaalla siintävä laakso näyttää uuvuttavan loputtomalta. Tiia nielaisee epätoivonsa ja vislaa. Ääni kaikuu aaltoina, mutta suurin osa siitä uppoaa pehmeään lumeen.
Vastausta ei kuulu, mutta Myyn korvat jäykistyvät tötterölle. Tiia kurtistaa kulmiaan. Kuuliko tamma jotakin, mitä hän ei?
Hento, vaimea ininä. Niin pieni, että sitä tuskin kuulee. Myy hirnuu takaisin koko sydämestään. Tamman keuhkot vapisevat ja hengitys höyryää. Tiia nousee äkkiä alas selästä ja ryömii jyrkänteen reunalle. Alhaalla, aivan jyrkänteen alla on Impi. Se näyttää pieneltä ja ilahtuneelta, ja Tiian sydän on pakahtua.
-Hei!, Tiia huutaa tikahtuen onnesta. Mä tulen hakemaan sut! Odota siellä!
Tiia huomaa Myyn tepastelleen lähemmäksi jyrkännettä. Se hirnuu ja tanssahtelee, sillä sen kaveri on alhaalla eikä se meinaa pysyä pöksyissään. Tiia ei pääse seisomaan tarpeeksi nopeasti.
-Ei, Myy! Pysy siellä!
Paniikki nostaa päätään, kun maa naisen painon alla liikahtaa, ja vatsassa huimaa. Tiia nousee äkkiä kauemmaksi, mutta liian myöhään. Paksu lumivaippa lohkeaa Ikilaulun reunalta kimeän kirkaisun saattelemana.
Viivi pölähtää aamutakissaan eteiseen. Hänen tukkansa on pörrössä.
-Lähdetkö sä nyt jo?, Viivi kysyy arvaten Tiian aikeet.
-Tuletko sä mukaan?, Tiia innostuu.
-En, mun täytyy ihan totta keskittyä näihin loppuvuoden tuntien suunnitteluun.
Pettymyksen näkee Tiian kasvoista. Hän kietoo vielä huivin kaulaansa.
-Ehkä sunkin pitäisi keskittyä nyt muuhun, Viivi sanoo varovasti. -Tiedän, että tunteja on peruttu, mutta täällä on paljon muutakin tehtävää. Meidän pitää nyt vaan pysyä rauhallisina ja odotella soittoja. Poliisillekin on ilmoitettu.
-Akulla voi kestää kauankin, Tiia murahtaa.
-Sitä paitsi, Viivi jatkaa. -Olga on yrittänyt soittaa… Mä luulen, että se on huolissaan meidän tallinpyörityskyvyistä. Ehkä parempi, ettei nyt riskeerata muuta ohjelmaa tän tilanteen vuoksi. Jos Olga päättää tulla visiitille tän kaiken keskellä, meillä on kaikki katastrofin ainekset. Eikä me muutenkaan voida tälle asialle nyt mitään.
-No helppohan nuan on ajatella, Tiia sanoo kulmiensa alta.
-Sä olet ihan mahdoton!, Viivi kivahtaa. -Meillä on muitakin hevosia, joita pitää hoitaa. Ja tallitöitä!
-Se voi olla sekunneista kiinni, mitä niille tuolla metsässä käy!, Tiia kiljahtaa. Hänen silmissään on kyyneleitä.
-Sä olet vaan taas vihainen siitä mun kisajutusta, etkö olekin?, Viivi huutaa. - Mikset sä voi ymmärtää mua? Oletko sä kateellinen, että mä pääsen kisaamaan?
-Miten sie voit olla noin itsekäs!, Tiia parahtaa ja rynnistää ovesta ulos.
Viivi katsoo hänen peräänsä ja hautaa sitten kasvonsa käsiinsä. Miten tässä kävi taas näin?
❅❅❅❅❅❅❅❅
Helpotuksen aalto kulkee Tiian läpi, kun hän näkee Mikahin auton olevan edelleen tallipihalla. Mies kuitenkin heittää reppunsa takapenkille ja paiskauttaa oven kiinni. Sitten hän avaa ajajan paikan oven, mutta pysähtyy huomatessaan Tiian.
-Mikah!, Tiia huutaa ja pyyhkäisee nopeasti kyyneliä naamastaan juostessaan autolle. -Moon menossa ettimään hevosia, haluatko sä tulla mun mukaan?
Mikah huomaa, että Tiia näyttää jotenkin erilaiselta, ehkä hänen äänensä tärisee enemmän tai jotakin. Nainen näyttää samaan aikaan innokkaalta ja hieman epätoivoiselta, ja Mikahista tuntuu pahalta joutua lähtemään.
-Viivi ei taida päästä kun sillä on muuta…, Tiia jatkaa. -Niin että tulisitko sie miun kanssa?
Tiian odottaa kirkkain silmin. Mikah huokaisee.
-En mä pääse millään nyt, hän sanoo viimein. -Mulla on Tampereen suunnalla kengitys ja… Sori.
Tiian on vaikea peitellä pettymystään, varsinkin, kun kyyneleet ovat jo valmiiksi herkässä, mutta hän tekee parhaansa.
-Okei! Okei, hän hihkaisee. -Ei se mitään.
Mikahista tuntuu pahalta, ja hän haluaisi vielä sanoa jotakin. Hän ei kuitenkaan keksi mitään, paitsi että:
-No, mun pitää lähteä ajamaan.
-Joo, tietty, Tiia sanoo ja heilauttaa kättään yrittäen näyttää huolettomalta.
Mikah kääntää autonsa tietä kohti, ja Tiia huokaisee syvään. Hän pyyhkii pois turhautumisen kyyneleet ja suuntaa hakemaan Myytä tarhasta.
❅❅❅❅❅❅❅❅
Viivi tonkii joulukoristelaatikon sisältöä hämmentyneenä. Jouluvalot puuttuvat sisältä tallista, ja laatikossa on vain ihmeellisiä rikkinäisiä pätkiä. Ainakin joulutonttukoristeet voi laittaa esille, sillä ne ovat vielä ehjiä. Muutama kirosana ehtii kuitenkin päästä naisen suusta, kun varajouluvalojakaan ei löydy.
Siistiessään yhden puupölystä tehdyn tontun partaa, hän kuulee viheltelyä käytävästä. Se on pikku-cowboy.
-Moi Oliver, Viivi sanoo ja jatkaa parran siloittelua.
-Makee tonttu, Oliver sanoo.
-Kiitos.
Oliver jatkaa matkaansa, mutta Viivi pysäyttää hänet.
-Hei, ethän sä satu tietämään, mitä meidän jouluvaloille on tapahtunut? Ne on ihan tuusannuuskana.
Oliver nielaisee punastuneena.
-E-en tiedä. Harmi juttu.
-Okei, Viivi sanoo ja katsoo Oliveria arvoivasti päästä varpaisiin.
Oliver on näkevinään Tarun hiippailevan ulkona Viivin takana. Tytöllä on reppu selässään.
-No, sano, jos tiedät, Viivi jatkaa ja laittaa Tontun nojaamaan sopivasti puutolppaan.
-Joo, Oliver sanoo ja kipittää ulos Tarun perään. Tyttö on jo matkalla tarhojen takaa metsäänpäin, kun hän huomaa Oliverin takanaan.
-Taru, odota!, Oliver huudahtaa.
-Shh!, älä paljasta meitä, Taru sihahtaa vihaisena.
-Anteeksi!
-Päätit sitten kuitenkin tulla, Taru jatkaa ja johtaa heitä puiden välistä kohti polkua, jonka hän muistaa nähneensä kesällä.
-No joo, Oliver sanoo. Yksinäinen ihminen syödään paljon todennäköisemmin kuin kaksi.
-No kiitos, Taru mumisee.
❅❅❅❅❅❅❅❅
Pienen täplikkään käynti rauhoittaa ajatuksia ja tuo rauhan mielelle. Myyn askellus on pirteää ja sen pörröinen harja heiluu sähköisen näköisenä tepastelun rytmissä.
Tiian ei tarvitse tehdä juuri mitään, sillä Myy on innoissaan päästessään taas maastoon.
-Ei mennä sitten kovin kauaksi, Tiia puhelee. -Ja saisit sä vähän hirnuakin, jos vaikka löytyisi kavereita.
Päivä tuntuu valuvan hukkaan. Tiia katsoo silloin tällöin taivasta ja tarkistaa puhelimensa. Jostakin syystä hänen olonsa on yksinäinen ja turvaton, vaikka hän on ratsastanut samat reitit Myyn kanssa varmasti sata kertaa aikaisemminkin.
Ehkä jos Mikah olisi päässyt mukaan, hänellä olisi joku, joka päättäisi, milloin kotiin käännytään. Joku, jonka kanssa voisi yhdessä voinut olla vähän parempi. Myös riidat Viivin kanssa pyörivät mielessä. Tiia ei pidä siitä, että asioiden pitää koko ajan muuttua. Olisiko hän Helmiksessä vuoden päästä ihan yksinään?
Tiia vie Myyn tuttua reittiä ylös Ikilaululle. Hän viheltelee ja huutaa hevosia, mutta luminen metsä on hiljainen kuin tyynylinna. Ehkä korkealta Ikilaululta voisi huutaa alas laaksoon tai ihan vain nähdä tarpeeksi kauas.
Lintu lehahtaa ilmaan kuusenoksalta, ja Tiian sydän hypähtää. Myy pyrähtää eteenpäin, mutta rauhoittuu pidätteistä. Tilanne on nopeasti ohi, mutta epävarma olo jää kiusaamaan Tiiaa. Hänen mieleensä muistuu karmiva painajainen, verinen lumi ja hyökkäävän suden kiiluvat silmät. Tiiaa inhottaa se, että tuttu ja turvallinen metsä, joka oli hänen toinen kotinsa ja turvapaikkansa, on yhtäkkiä niin epävakaa ja vaarallinen. Hän vilkuilee pikkutietä ympäröivää metsää, on näkevinään liikettä siellä sun täällä. Pitäisi pysyä rauhallisena, osata olla johtajana, mutta silti tuntuu siltä kuin Myyllä olisi homma paljon paremmin hanskassa.
Lumisade on tehnyt Ikilaulun jyrkänteestä pehmeän ja pyöreän. Hanki on koskematonta ja sileää. Alhaalla siintävä laakso näyttää uuvuttavan loputtomalta. Tiia nielaisee epätoivonsa ja vislaa. Ääni kaikuu aaltoina, mutta suurin osa siitä uppoaa pehmeään lumeen.
Vastausta ei kuulu, mutta Myyn korvat jäykistyvät tötterölle. Tiia kurtistaa kulmiaan. Kuuliko tamma jotakin, mitä hän ei?
Hento, vaimea ininä. Niin pieni, että sitä tuskin kuulee. Myy hirnuu takaisin koko sydämestään. Tamman keuhkot vapisevat ja hengitys höyryää. Tiia nousee äkkiä alas selästä ja ryömii jyrkänteen reunalle. Alhaalla, aivan jyrkänteen alla on Impi. Se näyttää pieneltä ja ilahtuneelta, ja Tiian sydän on pakahtua.
-Hei!, Tiia huutaa tikahtuen onnesta. Mä tulen hakemaan sut! Odota siellä!
Tiia huomaa Myyn tepastelleen lähemmäksi jyrkännettä. Se hirnuu ja tanssahtelee, sillä sen kaveri on alhaalla eikä se meinaa pysyä pöksyissään. Tiia ei pääse seisomaan tarpeeksi nopeasti.
-Ei, Myy! Pysy siellä!
Paniikki nostaa päätään, kun maa naisen painon alla liikahtaa, ja vatsassa huimaa. Tiia nousee äkkiä kauemmaksi, mutta liian myöhään. Paksu lumivaippa lohkeaa Ikilaulun reunalta kimeän kirkaisun saattelemana.