❅Huurteenhukkia osa 8❅
Talvinen
Päivä on ollut Helmiksessä hiljainen.
Lunta pyryttää hypnoottisesti auton etulasia vasten, ja pyyhkijät on pidettävä päällä. Pimeä on jo laskemassa, vaikka kello on vasta pian kolme. Lumen tulo ei näytä merkkiäkään loppumisesta.
Mikah kääntää autonsa vihdoin Helmiksen pihatielle ja parkkeeraa Tallituvan eteen. Kädet hikoavat hieman, mutta hän nousee autosta ja ottaa pienen paperipussin mukaansa pelkääjän paikalta.
Tallissa on putipuhdasta. Viivi on laittanut paikkoja kuntoon joulua varten. Muutama hevonen rouskuttaa heiniään samalla, kun nainen tyhjentää vanhoja ilmoituksia taululta musiikkia kuunnellen. Huomatessaan hermostuneesti ympärilleen vilkuilevan Mikahin, Viivi ottaa kuulokkeet pois korviltaan ja moikkaa tätä iloisesti.
-Moi, Mikah vastaa ja vilkuilee hevoskäytävää. -Onko öö Tiia täällä?
-Mä luulin, että sulla olisi ollut loppuillankin töitä muualla, Viivi sanoo hämillään. Tiia oli maininnut tästä aiemmin.
-No niin piti olla, Mikah sanoo ja raapii takaraivoaan. -Mutta mä jouduin perumaan sen toisen…
Viivi kurtistaa kulmiaan.
-Mikä toi on?
Hän osoittaa pientä ruskeaa paperipussia Mikahin kädessä.
Mikah ei ehdi piilottaa sitä ja soimaa mielessään itseään.
-Se on semmoinen juttu vaan…
-Mikä juttu? Onko se lahja?, Viivi kiusoittelee.
-Ei varsinaisesti, Mikah sanoo ja punastuu.
-Kenelle se on?
Mikah katsoo Viiviä hetken ja tajuaa, ettei pääse pälkähästä.
-Se on Tiialle kun musta vaan tuntui, että…
-Näytä!, Viivi kiljahtaa ja hyökkää paperipussin kimppuun kuin mikäkin kissanpentu.
-Tää ei sitten ole mikään uutinen, Mikah vannottaa ja yrittää etsiä pakoreittiä katseellaan sillä välin, kun Viivi nostaa pussista pienen, hieman kömpelösti oranssiksi maalatun muovihevosen. Viivi katsoo sitä hämmentyneenä.
-Okei, kiitos, nyt se on nähty, Mikah sanoo nolona ja laittaa ponin takaisin pussiin.
-Fantsu, Viivi toteaa kummallinen ilme kasvoillaan. -Tiia lähti etsimään taas niitä hevosia.
Nyt on Mikahin vuoro kurtistaa kulmiaan.
-Millon?
-No joskus, öö, Viivi takeltelee. -On se ollut jo aika kauan.
Mikah haroo hiuksiaan hermostuneesti.
-Viivi, lähtikö se sillon aamulla sen jälkeen, kun mä lähdin?
Viivi näyttää yhtäkkiä pelokkaalta.
-Varmaan joo, hän mumisee kalpeana.
Mikah menee satulahuoneeseen ja Viivi seuraa häntä.
-Mutta onhan se ennenkin ollut aika pitkiä aikoja siellä, nainen hermoilee. -Se varmaan tulee kohta takaisin..
Mikah nostaa Totin varusteet käsivarsilleen ja menee hevosen karsinalle määrätietoisesti.
-Joona on tulossa katsomaan Hallaa, Viivi mainitsee kynsiään pureksien, kun Mikah laittaa suitsia ruunan suuhun.
-Jää sä tänne, mutta pidä puhelin päällä, Mikah käskee.
-Okei, Viivi sanoo ja avaa karsinan oven Mikahille, joka taluttaa ulos hämmentyneen hevosen.
-Onnea matkaan, Viivi sanoo hermostuneena, koska ei tiedä, mitä muutakaan sanoa. Mikah katoaa ulos hevosen kanssa, ja Viivi jää yksin. Tallissa tulee hiljaista lukuunottamatta vaimeaa joulumusiikkia toiselta käytävältä. Huoli ja syyllisyys alkavat kaihertaa vatsanpohjassa.
Hetken kuluttua Aku Talvisen poliisipaku ajaa Helmiksen pihaan.
Talvinen nousee autosta kahvimuki toisessa kädessään ja letkeästi ympärilleen katsellen. Rento kantrimusiikki pauhaa hänen pakunsa radiosta ennen kuin hän paukauttaa oven kiinni tottuneesti. Hän ei selvästikään osaa odottaa näkevänsä vastaan tulevaa, hermorauniolta näyttävää Viivi Laaksoa.
-Ihan vain muutaman kysymyksen niistä hevosista…, Talvinen aloittaa tajuten, ettei kaikki ole kunnossa.
-Ei, ei niitä ole löytynyt eikä kukaan ole ilmoittanut, vai onko?, Viivi sopertaa sekavasti.
-Ja, Hän hautaa päätään käsiinsä ja vastustelee kyyneleitä parhaansa mukaan. -Ja Tiia ei ole tullut takaisin, se lähti jo aamulla, sille on varmaan sattunut jotakin..
Talvinen istuttaa hysteerisen Viivin tallin käytävällä olevalle penkille ja ottaa puhelimensa esiin tavoittaakseen Helmijärven poliisilaitoksen.
❅❅❅❅❅❅❅❅
Metsässä on kylmää ja pimeää, mutta kaksikolla on silti melkein kuuma, sillä polvenkorkuisessa kinoksessa tarpominen on raskasta työtä. Lumipyry sulaa kasvoille. Viima on saanut aikaan epätasaisen, arvaamattoman hangen, jonka syvyys vaihtelee äkisti. Välillä on vaikeaa nähdä, mitä edessäpäin on.
Taru viheltelee minkä jaksaa. Hänellä on mukanaan myös pellettejä pakasterasiassa, ja hän hölskyttää sitä nälkäisten karkureiden toivossa. Oliver puolestaan puristaa lassoa kädessään ja yrittää pysyä perässä parhaansa mukaan. Taru on nopea kävelemään sille päälle sattuessaan, vaikka hänen jalkansa ovatkin Oliverin jalkoja lyhyemmät.
-Ehkä meidän pitäisi vaan mennä takaisin, Oliver huutaa myräkän yli, kun hän on kuulevinaan jotakin ympäröivästä pimeästä. Mitä syvemmälle metsään he kulkevat, sitä helpompaa välipalaa he ovat.
-Ei vielä, Taru huutaa. -Nyt on aika, että heppaset palaavat kotiin.
Oliver puree hammasta ja katsoo ahdistuneena kuinka hänen taskulamppunsa välähtää muutaman kerran ja sammuu sitten kokonaan. Yhtäkkiä pimeä tuntuu nielevän heitä entistä enemmän, ja jäljellä on enää Tarun vaaleanpunainen otsalamppu, jonka patteri vilkuttaa jo keltaista.
Oliver juoksee Tarun kiinni.
-Mun lamppu sammui, eikä sunkaan taida kestää enää pitkään, hän järkeilee.
-Älä jankuta, pakko meidän on yrittää vielä, kun tänne lähdettiin.
Oliver huokaa turhautuneena. Hän yrittää kovasti pysyä Tarun askelten tahdissa, kun tyttö harppoo hangessa ylämäet alamäet kuin tiejyrä, vaikka reisiä särkee jo.
-Camoon… TÖMPS!
Oliver törmää Tarun selkään. Tämä onkin yhtäkkiä pysähtynyt.
-Mitä nyt?, Oliver kysyy.
-Shh! Silmät!, Taru henkäisee.
Oliver katsoo Tarun lampun osoittamaan suuntaan, ja totta tosiaan:
Pienen matkan päässä kiiluu pari silmiä. Kumpikin jähmettyy paikoilleen, eikä uskalla hievahtaakaan.
Silmäparin taakse ilmestyy toinen, ja yhtäkkiä niitä onkin enemmän. Ne suorastaan hohtavat otsalampun sokaisevassa valossa. Kylmät väreet luikertelevat pitkin kaksikon niskaa. Heidän sydämensä hakkaavat niin lujasti, että he kuulevat sen korvissaan. Tuntuu kuluvan pieni ikuisuus ja sitten toinen.
Taru nostaa pellettirasian eteensä ja heilauttaa sitä muutaman kerran. Ensimmäinen silmäpari lähestyy heitä hitaasti. Oliver tarraa kiinni Tarun selkään.
Sitten lumen seasta kaikuu pieni hentoinen hörähdys.
❅❅❅❅❅❅❅❅
Reppu tuntuu oudolta hevosen selässä istuessa, mutta tuo siitäkin huolimatta turvaa. Siellä on köyttä, tulentekotarvikkeita, puukko, vilttejä sun muuta tarpeellista. Otsalamppu valaisee vain terävän railon hämärälle tielle, mutta onneksi Totilla on kuljettu lamppumaastoja ennenkin. Lumipyry huolestuttaa silti mieltä, sillä kaikki jäljet hälvenevät tuhka tuuleen uuden kerroksen myötä.
Mikah huomaa jännittävänsä hieman hevosen selässä. Hän uskottelee itselleen sen johtuvan vain tilanteen aiheuttamasta yleisestä paniikista, mutta joutuu pian myöntämään, että hänen kroppansa muistaa Totin viimekertaisen shown.
Vuosikaudet hän on ratsastanut huoletta tällä maastovarmalla ruunalla. Hän on tottunut sen askeleisiin niin perin pohjin, ettei hänen ole tarvinnut enää edes hirveästi ajatella ratsastamista. Mikah pitää ohjansa hieman tavallista lyhyempinä, ja Totti nykii välillä päätään turhautuneena.
Olisiko sittenkin pitänyt valita Firenze tälle reissulle, Mikah pohtii. Hän satuloi Totin vanhasta tottumuksesta ja tajusi vasta reippaassa käynnissä, ettei idea välttämättä olisi niin hyvä.
Hän kääntää hevosen Helmilampea kiertävälle tielle. Pala nousee kurkkuun, kun hän lähestyy kohtaa, jossa Totti viimeksi menetti järkensä. Hevonen viskaisee päätään ja ohjat irtoavat Mikahin otteesta. Hän kerää ne äkkiä takaisin käsiinsä ja yrittää pysyä rauhallisena.
Hän näkee maassa kohdan, johon oli tippunut aikaisemmin. Huomaamattaan hän pidättää hengitystään…
Mutta mitään pahaa ei tapahdu. Totti kulkee reippaasti pää pystyssä koko paikan ohi reagoimatta laisinkaan. Mikah huokaisee ja rentoutuu hieman. Hän antaa hevoselle vähän ohjaa ja se pärskähtää tyytyväisenä.
Tiian koulutustuokiot ovat tainneet tehdä sille hyvää, Mikah ajattelee.
Hänen mieleensä putkahtaa Tiian kasvot aamuiselta keskustelulta. Nainenhan oli näyttänyt ihan itkeneeltä eikä muutenkaan omalta itseltään. Toisaalta, hän lohduttaa itseään, monet kerrat aikaisemminkin on sitä tuittupäätä lähdetty jostain pelastamaan, ja nainen onkin sitten tullut hymy korvissa vastaan jossakin metsäpolulla.
Mikahista tuntuu kuin Totti ymmärtäisi tilanteen vakavuuden. Hän painaa pohkeensa hevosen kylkiin ja se nostaa reippaan ravin. Samalla hän tajuaa ikävöineensä hieman tätä hevosta, jolla ei ole hetkeen päässyt ratsastamaan kiireidensä vuoksi.
❅❅❅❅❅❅❅❅
Joona Jyrkkä suunnistaa kohti Hallan karsinaa hajamielisesti vihellellen. Mahtava päivä, yksi niistä viikon seitsemästä, joina hänen tehtävänään on käydä tarkistamassa tamman kunto. Samalla saattaa myös törmätä mukaviin ihmisiin...
Mitä lähemmäksi hän saapuu karsinaa, sitä hiljaisemmaksi muuttuu hänen vihellyksensä. Hän nimittäin löytää sieltä niiskuttavan Viivin. Juuri se henkilö, jonka hän halusikin nähdä, mutta ei ihan tällä tavalla.
-Moi, Joona sanoo.
-Ai moi, Viivi sanoo ja yrittää pyyhkiä kyyneleitä kasvoiltaan. -Mä ajattelin, että tää pitää vaihtaa, hän selittää ja näyttää kylmäkäärettä käsissään.
-Joo…, Joona sanoo kulmiaan kurtistaen ja yrittää nähdä Viivin kasvot paremmin. -Oletko sä kunnossa?, hän kysyy lopulta huomatessaan, että Viivi tosiaankin itkee. Hän menee sisälle karsinaan.
Viivin itku tuntuu vain yltyvän kysymyksestä.
-Joo, kyllä mä olen, mutta mä olen tainnut pilata kaiken, hän itkee.
-Miten sä olisit pilannut kaiken?, Joona kysyy ja tukee Viiviä hartioista.
Viivi kertoo Joonalle kaiken yhtenä ryöppynä. Hän ei ajatellut puhuvansa tälle näin, mutta hänen täytyy saada purkaa mielensä jollekin. Joona kuuntelee tarkasti kaiken susikatastrofista riidoista Seran ratsastuspäiväkirjaan.
-Ja jouluvalotkin on rikki, Viivi parahtaa surkeana, kun kaikki on saatu sanottua.
Joona auttaa vaihtamaan Hallan kääreen ja istuutuu sitten Viivin kanssa tallin käytävälle Hallan karsinan ulkopuolelle.
-Anteeksi, Viivi sanoo lopulta. -Ei mun ollut tarkoitus ruveta sulle tästä ulvomaan.
-Ei se mitään, Joona hymähtää. -Sä voit puhua mulle, jos tarvitsee.
Viivi vilkaisee Joonaa nopeasti ja kääntää sitten katseensa polviinsa.
-Kiitos.
Joona katselee lautoja tallin katossa ja kerää hetken rohkeutta. Sitten hän huokaisee, ja aloittaa:
-Hei, mä olen miettinyt…
Viivi katsoo häntä itkusta punoittavin silmin, ja näyttää kovin erilaiselta kuin yleensä. Täydellinen suorittaja on poissa, ja tilalla on pieni, itkuinen ihminen. Jotenkin se ei silti vaikuta Joonasta luotaantyöntävältä, päin vastoin...
-HALOO! Katsokaa, keitä me löydettiin!, kajahtaa huuto tallin käytävältä.
Viivi nousee salamana ylös säikähdys silmissään.
Tallin käytävää pitkin marssii kaksi lumiukkoa, perässään neljä ryytyneen näköistä hevosta. Taru ja Oliver perässään Pamela, Tuure, Impi ja pikkuinen Leo!
-Eikä! Viivi huudahtaa onnellisena. Hän juoksee rapsuttamaan rakkaita hevosia ja kyyneleet kihoavat silmiin uudelleen.
-Ovatko ne kunnossa?, hän kysyy huolissaan.
Joona alkaa oitis tarkastaa hevosten kuntoa. Hän tunnustelee jalkoja ja kuuntelee kylkiä. Taru ja Oliver puolestaan antavat niille heinää ja harjaavat jäistä lunta irti niiden karvasta.
Viivi tuntee helpotusta, vaikka ahdistus Tiiasta ja Mikahista painaa edelleen rintaa.
-Kiitos teille, hän sanoo kääntyen nuorten puoleen. -Näitä ei olisi ehkä löydetty ajoissa ilman teidän apua.
Oliver on yhtä hymyä, mutta Tarun silmissä kiiltelee. Hän rapsuttaa suurta, valkoista Impiä ja painaa päätään sen otsaa vasten. Taru on mennyt Impillä tunneilla iät ja ajat, eikä osannut edes kuvitella arkea ilman tammaa.
-Mulle riittää, että te olette turvassa, hän kuiskaa sen karvaiseen korvaan.
Lunta pyryttää hypnoottisesti auton etulasia vasten, ja pyyhkijät on pidettävä päällä. Pimeä on jo laskemassa, vaikka kello on vasta pian kolme. Lumen tulo ei näytä merkkiäkään loppumisesta.
Mikah kääntää autonsa vihdoin Helmiksen pihatielle ja parkkeeraa Tallituvan eteen. Kädet hikoavat hieman, mutta hän nousee autosta ja ottaa pienen paperipussin mukaansa pelkääjän paikalta.
Tallissa on putipuhdasta. Viivi on laittanut paikkoja kuntoon joulua varten. Muutama hevonen rouskuttaa heiniään samalla, kun nainen tyhjentää vanhoja ilmoituksia taululta musiikkia kuunnellen. Huomatessaan hermostuneesti ympärilleen vilkuilevan Mikahin, Viivi ottaa kuulokkeet pois korviltaan ja moikkaa tätä iloisesti.
-Moi, Mikah vastaa ja vilkuilee hevoskäytävää. -Onko öö Tiia täällä?
-Mä luulin, että sulla olisi ollut loppuillankin töitä muualla, Viivi sanoo hämillään. Tiia oli maininnut tästä aiemmin.
-No niin piti olla, Mikah sanoo ja raapii takaraivoaan. -Mutta mä jouduin perumaan sen toisen…
Viivi kurtistaa kulmiaan.
-Mikä toi on?
Hän osoittaa pientä ruskeaa paperipussia Mikahin kädessä.
Mikah ei ehdi piilottaa sitä ja soimaa mielessään itseään.
-Se on semmoinen juttu vaan…
-Mikä juttu? Onko se lahja?, Viivi kiusoittelee.
-Ei varsinaisesti, Mikah sanoo ja punastuu.
-Kenelle se on?
Mikah katsoo Viiviä hetken ja tajuaa, ettei pääse pälkähästä.
-Se on Tiialle kun musta vaan tuntui, että…
-Näytä!, Viivi kiljahtaa ja hyökkää paperipussin kimppuun kuin mikäkin kissanpentu.
-Tää ei sitten ole mikään uutinen, Mikah vannottaa ja yrittää etsiä pakoreittiä katseellaan sillä välin, kun Viivi nostaa pussista pienen, hieman kömpelösti oranssiksi maalatun muovihevosen. Viivi katsoo sitä hämmentyneenä.
-Okei, kiitos, nyt se on nähty, Mikah sanoo nolona ja laittaa ponin takaisin pussiin.
-Fantsu, Viivi toteaa kummallinen ilme kasvoillaan. -Tiia lähti etsimään taas niitä hevosia.
Nyt on Mikahin vuoro kurtistaa kulmiaan.
-Millon?
-No joskus, öö, Viivi takeltelee. -On se ollut jo aika kauan.
Mikah haroo hiuksiaan hermostuneesti.
-Viivi, lähtikö se sillon aamulla sen jälkeen, kun mä lähdin?
Viivi näyttää yhtäkkiä pelokkaalta.
-Varmaan joo, hän mumisee kalpeana.
Mikah menee satulahuoneeseen ja Viivi seuraa häntä.
-Mutta onhan se ennenkin ollut aika pitkiä aikoja siellä, nainen hermoilee. -Se varmaan tulee kohta takaisin..
Mikah nostaa Totin varusteet käsivarsilleen ja menee hevosen karsinalle määrätietoisesti.
-Joona on tulossa katsomaan Hallaa, Viivi mainitsee kynsiään pureksien, kun Mikah laittaa suitsia ruunan suuhun.
-Jää sä tänne, mutta pidä puhelin päällä, Mikah käskee.
-Okei, Viivi sanoo ja avaa karsinan oven Mikahille, joka taluttaa ulos hämmentyneen hevosen.
-Onnea matkaan, Viivi sanoo hermostuneena, koska ei tiedä, mitä muutakaan sanoa. Mikah katoaa ulos hevosen kanssa, ja Viivi jää yksin. Tallissa tulee hiljaista lukuunottamatta vaimeaa joulumusiikkia toiselta käytävältä. Huoli ja syyllisyys alkavat kaihertaa vatsanpohjassa.
Hetken kuluttua Aku Talvisen poliisipaku ajaa Helmiksen pihaan.
Talvinen nousee autosta kahvimuki toisessa kädessään ja letkeästi ympärilleen katsellen. Rento kantrimusiikki pauhaa hänen pakunsa radiosta ennen kuin hän paukauttaa oven kiinni tottuneesti. Hän ei selvästikään osaa odottaa näkevänsä vastaan tulevaa, hermorauniolta näyttävää Viivi Laaksoa.
-Ihan vain muutaman kysymyksen niistä hevosista…, Talvinen aloittaa tajuten, ettei kaikki ole kunnossa.
-Ei, ei niitä ole löytynyt eikä kukaan ole ilmoittanut, vai onko?, Viivi sopertaa sekavasti.
-Ja, Hän hautaa päätään käsiinsä ja vastustelee kyyneleitä parhaansa mukaan. -Ja Tiia ei ole tullut takaisin, se lähti jo aamulla, sille on varmaan sattunut jotakin..
Talvinen istuttaa hysteerisen Viivin tallin käytävällä olevalle penkille ja ottaa puhelimensa esiin tavoittaakseen Helmijärven poliisilaitoksen.
❅❅❅❅❅❅❅❅
Metsässä on kylmää ja pimeää, mutta kaksikolla on silti melkein kuuma, sillä polvenkorkuisessa kinoksessa tarpominen on raskasta työtä. Lumipyry sulaa kasvoille. Viima on saanut aikaan epätasaisen, arvaamattoman hangen, jonka syvyys vaihtelee äkisti. Välillä on vaikeaa nähdä, mitä edessäpäin on.
Taru viheltelee minkä jaksaa. Hänellä on mukanaan myös pellettejä pakasterasiassa, ja hän hölskyttää sitä nälkäisten karkureiden toivossa. Oliver puolestaan puristaa lassoa kädessään ja yrittää pysyä perässä parhaansa mukaan. Taru on nopea kävelemään sille päälle sattuessaan, vaikka hänen jalkansa ovatkin Oliverin jalkoja lyhyemmät.
-Ehkä meidän pitäisi vaan mennä takaisin, Oliver huutaa myräkän yli, kun hän on kuulevinaan jotakin ympäröivästä pimeästä. Mitä syvemmälle metsään he kulkevat, sitä helpompaa välipalaa he ovat.
-Ei vielä, Taru huutaa. -Nyt on aika, että heppaset palaavat kotiin.
Oliver puree hammasta ja katsoo ahdistuneena kuinka hänen taskulamppunsa välähtää muutaman kerran ja sammuu sitten kokonaan. Yhtäkkiä pimeä tuntuu nielevän heitä entistä enemmän, ja jäljellä on enää Tarun vaaleanpunainen otsalamppu, jonka patteri vilkuttaa jo keltaista.
Oliver juoksee Tarun kiinni.
-Mun lamppu sammui, eikä sunkaan taida kestää enää pitkään, hän järkeilee.
-Älä jankuta, pakko meidän on yrittää vielä, kun tänne lähdettiin.
Oliver huokaa turhautuneena. Hän yrittää kovasti pysyä Tarun askelten tahdissa, kun tyttö harppoo hangessa ylämäet alamäet kuin tiejyrä, vaikka reisiä särkee jo.
-Camoon… TÖMPS!
Oliver törmää Tarun selkään. Tämä onkin yhtäkkiä pysähtynyt.
-Mitä nyt?, Oliver kysyy.
-Shh! Silmät!, Taru henkäisee.
Oliver katsoo Tarun lampun osoittamaan suuntaan, ja totta tosiaan:
Pienen matkan päässä kiiluu pari silmiä. Kumpikin jähmettyy paikoilleen, eikä uskalla hievahtaakaan.
Silmäparin taakse ilmestyy toinen, ja yhtäkkiä niitä onkin enemmän. Ne suorastaan hohtavat otsalampun sokaisevassa valossa. Kylmät väreet luikertelevat pitkin kaksikon niskaa. Heidän sydämensä hakkaavat niin lujasti, että he kuulevat sen korvissaan. Tuntuu kuluvan pieni ikuisuus ja sitten toinen.
Taru nostaa pellettirasian eteensä ja heilauttaa sitä muutaman kerran. Ensimmäinen silmäpari lähestyy heitä hitaasti. Oliver tarraa kiinni Tarun selkään.
Sitten lumen seasta kaikuu pieni hentoinen hörähdys.
❅❅❅❅❅❅❅❅
Reppu tuntuu oudolta hevosen selässä istuessa, mutta tuo siitäkin huolimatta turvaa. Siellä on köyttä, tulentekotarvikkeita, puukko, vilttejä sun muuta tarpeellista. Otsalamppu valaisee vain terävän railon hämärälle tielle, mutta onneksi Totilla on kuljettu lamppumaastoja ennenkin. Lumipyry huolestuttaa silti mieltä, sillä kaikki jäljet hälvenevät tuhka tuuleen uuden kerroksen myötä.
Mikah huomaa jännittävänsä hieman hevosen selässä. Hän uskottelee itselleen sen johtuvan vain tilanteen aiheuttamasta yleisestä paniikista, mutta joutuu pian myöntämään, että hänen kroppansa muistaa Totin viimekertaisen shown.
Vuosikaudet hän on ratsastanut huoletta tällä maastovarmalla ruunalla. Hän on tottunut sen askeleisiin niin perin pohjin, ettei hänen ole tarvinnut enää edes hirveästi ajatella ratsastamista. Mikah pitää ohjansa hieman tavallista lyhyempinä, ja Totti nykii välillä päätään turhautuneena.
Olisiko sittenkin pitänyt valita Firenze tälle reissulle, Mikah pohtii. Hän satuloi Totin vanhasta tottumuksesta ja tajusi vasta reippaassa käynnissä, ettei idea välttämättä olisi niin hyvä.
Hän kääntää hevosen Helmilampea kiertävälle tielle. Pala nousee kurkkuun, kun hän lähestyy kohtaa, jossa Totti viimeksi menetti järkensä. Hevonen viskaisee päätään ja ohjat irtoavat Mikahin otteesta. Hän kerää ne äkkiä takaisin käsiinsä ja yrittää pysyä rauhallisena.
Hän näkee maassa kohdan, johon oli tippunut aikaisemmin. Huomaamattaan hän pidättää hengitystään…
Mutta mitään pahaa ei tapahdu. Totti kulkee reippaasti pää pystyssä koko paikan ohi reagoimatta laisinkaan. Mikah huokaisee ja rentoutuu hieman. Hän antaa hevoselle vähän ohjaa ja se pärskähtää tyytyväisenä.
Tiian koulutustuokiot ovat tainneet tehdä sille hyvää, Mikah ajattelee.
Hänen mieleensä putkahtaa Tiian kasvot aamuiselta keskustelulta. Nainenhan oli näyttänyt ihan itkeneeltä eikä muutenkaan omalta itseltään. Toisaalta, hän lohduttaa itseään, monet kerrat aikaisemminkin on sitä tuittupäätä lähdetty jostain pelastamaan, ja nainen onkin sitten tullut hymy korvissa vastaan jossakin metsäpolulla.
Mikahista tuntuu kuin Totti ymmärtäisi tilanteen vakavuuden. Hän painaa pohkeensa hevosen kylkiin ja se nostaa reippaan ravin. Samalla hän tajuaa ikävöineensä hieman tätä hevosta, jolla ei ole hetkeen päässyt ratsastamaan kiireidensä vuoksi.
❅❅❅❅❅❅❅❅
Joona Jyrkkä suunnistaa kohti Hallan karsinaa hajamielisesti vihellellen. Mahtava päivä, yksi niistä viikon seitsemästä, joina hänen tehtävänään on käydä tarkistamassa tamman kunto. Samalla saattaa myös törmätä mukaviin ihmisiin...
Mitä lähemmäksi hän saapuu karsinaa, sitä hiljaisemmaksi muuttuu hänen vihellyksensä. Hän nimittäin löytää sieltä niiskuttavan Viivin. Juuri se henkilö, jonka hän halusikin nähdä, mutta ei ihan tällä tavalla.
-Moi, Joona sanoo.
-Ai moi, Viivi sanoo ja yrittää pyyhkiä kyyneleitä kasvoiltaan. -Mä ajattelin, että tää pitää vaihtaa, hän selittää ja näyttää kylmäkäärettä käsissään.
-Joo…, Joona sanoo kulmiaan kurtistaen ja yrittää nähdä Viivin kasvot paremmin. -Oletko sä kunnossa?, hän kysyy lopulta huomatessaan, että Viivi tosiaankin itkee. Hän menee sisälle karsinaan.
Viivin itku tuntuu vain yltyvän kysymyksestä.
-Joo, kyllä mä olen, mutta mä olen tainnut pilata kaiken, hän itkee.
-Miten sä olisit pilannut kaiken?, Joona kysyy ja tukee Viiviä hartioista.
Viivi kertoo Joonalle kaiken yhtenä ryöppynä. Hän ei ajatellut puhuvansa tälle näin, mutta hänen täytyy saada purkaa mielensä jollekin. Joona kuuntelee tarkasti kaiken susikatastrofista riidoista Seran ratsastuspäiväkirjaan.
-Ja jouluvalotkin on rikki, Viivi parahtaa surkeana, kun kaikki on saatu sanottua.
Joona auttaa vaihtamaan Hallan kääreen ja istuutuu sitten Viivin kanssa tallin käytävälle Hallan karsinan ulkopuolelle.
-Anteeksi, Viivi sanoo lopulta. -Ei mun ollut tarkoitus ruveta sulle tästä ulvomaan.
-Ei se mitään, Joona hymähtää. -Sä voit puhua mulle, jos tarvitsee.
Viivi vilkaisee Joonaa nopeasti ja kääntää sitten katseensa polviinsa.
-Kiitos.
Joona katselee lautoja tallin katossa ja kerää hetken rohkeutta. Sitten hän huokaisee, ja aloittaa:
-Hei, mä olen miettinyt…
Viivi katsoo häntä itkusta punoittavin silmin, ja näyttää kovin erilaiselta kuin yleensä. Täydellinen suorittaja on poissa, ja tilalla on pieni, itkuinen ihminen. Jotenkin se ei silti vaikuta Joonasta luotaantyöntävältä, päin vastoin...
-HALOO! Katsokaa, keitä me löydettiin!, kajahtaa huuto tallin käytävältä.
Viivi nousee salamana ylös säikähdys silmissään.
Tallin käytävää pitkin marssii kaksi lumiukkoa, perässään neljä ryytyneen näköistä hevosta. Taru ja Oliver perässään Pamela, Tuure, Impi ja pikkuinen Leo!
-Eikä! Viivi huudahtaa onnellisena. Hän juoksee rapsuttamaan rakkaita hevosia ja kyyneleet kihoavat silmiin uudelleen.
-Ovatko ne kunnossa?, hän kysyy huolissaan.
Joona alkaa oitis tarkastaa hevosten kuntoa. Hän tunnustelee jalkoja ja kuuntelee kylkiä. Taru ja Oliver puolestaan antavat niille heinää ja harjaavat jäistä lunta irti niiden karvasta.
Viivi tuntee helpotusta, vaikka ahdistus Tiiasta ja Mikahista painaa edelleen rintaa.
-Kiitos teille, hän sanoo kääntyen nuorten puoleen. -Näitä ei olisi ehkä löydetty ajoissa ilman teidän apua.
Oliver on yhtä hymyä, mutta Tarun silmissä kiiltelee. Hän rapsuttaa suurta, valkoista Impiä ja painaa päätään sen otsaa vasten. Taru on mennyt Impillä tunneilla iät ja ajat, eikä osannut edes kuvitella arkea ilman tammaa.
-Mulle riittää, että te olette turvassa, hän kuiskaa sen karvaiseen korvaan.