❅Huurteenhukkia osa 9❅
köysi
-Tiia!
Huuto kaikuu pimeään metsään. Vain leijaileva lumi hohtaa otsalampun valossa kuin fosfori. Mikah ohjaa parhaansa mukaan Tottia kapealla polulla, jota peittää paksu lumikerros. Hevonen tarpoo rohkeasti, vaikka se ei ole edes varma, mihin milläkin askeleella jalkansa asettaa. Välillä kinos on syvempää, ja kavioiden nostelu on raskasta.
-Tiia!, Mikah karjuu niin kovaan ääneen, että jokin metsässä värähtää. Kenties puiden ikivanhat sielut heräävät, avaavat kohmeisia silmiään ja katsovat ohi rämpivää ratsukkoa osa myötätuntoa, osa paheksuntaa vanhoissaa silmissään.
Mikah tietää, missä hän on. Hänellä on kartta mukanaan varmuuden vuoksi, mutta hän muistaa ratsastaneensa tätä kyseistä reittiä kymmeniä kertoja. Hän muistaa kulkeneensa siitä Tiian kanssa kesäisin metsän ollessa vehreä ja kaikuva lintujen laulusta. Tiia meni aina edellä, yleensä Hallalla, sillä se on yksi hänen lempireiteistään. Polku on oikoreitti Ikilaululle vievälle tielle.
Ikilaulu on Tiian suosikkipaikka. Sinne johtava pitkä rinne on täydellinen kohta laukkoihin ja perusteelliseen kiitämiseen. Tie päättyy tasaiseen jyrkänteeseen; korkeaan reunakkeeseen, jonka juurakkoiselta reunalta näkee alas Ikilaaksoon, tummanvihreiden kuusien loputtomaan, kumpuilevaan valtakuntaan. Jyrkänne on korkealla, ja siitä on alas päälle kahdenkymmenen metrin pudotus. Suoraan kärjestä alaspäin on pelkkää ilmaa, mutta reunoilta alaspäin on jyrkkä ja liukas kallioinen mäki. Hevoset pelkäävät jyrkkää pudotusta usein yhtä paljon kuin ihmisetkin, joten ne ovat aina pysähtyneet turvallisen matkan päähän reunamasta.
Mikahin rintaa alkaa kaihertaa hänen tajutessaan Tiian viimeaikaisen ahdingon. Tämä on ollut selvästi tolaltaan, mutta jotenkin se on hautautunut kaiken muun alle ja jäänyt silti ikään kuin huomaamatta. Hallakin on loukannut jalkansa. Mikah näkee mielessään kaikki ne kerrat, joina Tiia on laukannut Hallalla ylös Ikilaululle vievää tietä riemusta nauraa räkättäen. Kaiken lisäksi hän on itse ollut mukana miltei aina. Hän on tullut perässä, yleensä Totin tai jonkin muun hevosen kanssa, ja he ovat jutelleet paluumatkalla ummet ja lammet. He eivät ole tehneet niin aikoihin. Syyllisyys viiltää vatsanpohjaa kovemmin kuin luminen viima.
-Tiia!, Mikah huutaa vielä, kääntää Totin polulta tielle ja yllyttää sen vauhtia, kunnes hevonen nostaa tottuneesti laukan. Mikah hidastaa kuitenkin nopeasti kuultuaan jostakin läheltä hevosen kiljahduksen. Se oli niin hento inahdus, että Mikah ei aluksi ole varma, oliko vain kuvitellut sen.
Hän huutaa Tiian nimeä uudelleen, mutta Totti yhtyy huutoon ja hirnuu keuhkojensa täydeltä edessä ammottavaan pimeään. Mikah ratsastaa eteenpäin silmiään siristäen, yrittäen erottaa jotakin lampun valokeilassa tanssivan lumisateen takaa. Hänen on heristettävä korviaan kuullakseen sydämensä jyskytyksen yli.
Edessäpäin näkyy välähdys jotakin vaaleaa. Onko se lunta, susi vai aave?
Epämääräinen kuvio liikkuu jossakin edessäpäin, mutta Mikah ei ole varma, mikä se on. Se risteilee lumisateen lomassa kuin rakeinen televisioruutu.
Nyt kuuluu selkeä, kimeä hirnahdus, ja Mikah pystyy näkemään pienen, räiskyvän täplikkään hevosen, joka erottuu juuri ja juuri lumisateesta.
-Myy!, Mikah huutaa helpottuneena ja kiipeää alas Totin selästä. Hän yrittää ottaa kiinni tamman ohjista sen pyörähtäessä lähempänä, mutta se laukkaa eteenpäin pimeään. Mikah taluttaa Tottia puolijuoksua ylös Ikilaululle.
-Tiia!, Mikah huutaa päästessään viimein ylös tasanteelle. Naisen on oltava jossakin lähistöllä. Myy hirnuu ja kuopii maata. Mikah saa sen viimein kiinni ja katsoo vimmatusti ympärilleen.
-Tiia!, hän huutaa uudelleen, ja kuulee äänensä kaikuna alhaalla siintävästä Ikilaaksosta. Ei vastausta.
Sen jälkeen hiljaisuus uppoaa niin syvänä ja painostavana, että Mikah tuntee sen sielussaan. Hän saattaa kuulla vain hevosten hengästyneen puuskutuksen ja satavan lumen äänen sen tippuessa hänen takilleen. Otsalampun valossa höyryävä oma hengitys peittää näkymää.
Myy on saattanut juosta pitkän matkaa sieltä, minne Tiia on jäänyt. Naisesta ei näy merkkiäkään ja lumipyry tuntuu vain yltyvän. Mikahin rintaa painaa hänen tajutessaan, että hänen on pakko kääntyä pian takaisin kotiin.
Sitten, pienen pieni ääni. Kuuliko hän sen oikeasti? Silmät lumen kuorruttaman tukan alla syttyvät. Ihan varmasti hän oli kuullut jotakin.
-Tiia!, Mikah huutaa uudelleen ja katsoo taas ympärilleen. Missään ei näy ketään. Hän seisoo aivan hievahtamatta. Ei ääntäkään. Kuluu kokonainen hetki, jolloin ei kuulu mitään muuta kuin tuulen ujellus. Mikah ehtii huokaista epätoivosta, kun hän on kuulevinaan jonkin rikkovan hiljaisuutta:
Jossakin kaikuu pienenpieni ääni, kuin kuiskaus jostakin läheltä tai kaukaa, hän ei ole varma. Mikahin sydän on pakahtua.
-Missä!?, hän huutaa uudelleen ja yrittää katsoa kiivaasti ympärilleen.
-Mikah!, kuuluu särkynyt huuto. -Mä tipuin!
Mikahin sydän tuntuu putoavan, kun hän tajuaa, mistä ääni kuuluu. Hetkeen hän ei osaa tehdä mitään, mutta sitten hän päästää irti hevosista, ottaa reppunsa pois selästä ja alkaa kaivaa köyttä.
-Mikah!, Tiia kiljaisee. -Olethan sä siellä?
-Olen!, Mikah huutaa. -Odota hetki, ihan pieni hetki!
Jyrkänteen reunan alta kuuluu Tiian itku. -Mä en ollut varma kuvittelinko mä sut!
-Älä liiku!, Mikah huutaa. Hän hivuttautuu lähemmäksi reunaa, käy mahalleen maahan ja kurkistaa alas otsalamppu kädessään.
Tiia on liukunut alas kalliota, pysähtynyt kuuden metrin päähän reunamasta paakkuuntuneen lumen päälle, tiukasti kalliota vasten painautuen. Hänen allaan on yli 20 metrin pudotus ohuen lumen peittämään kivikkoon.
-Holy shit, Mikah töksäyttää.
Naisen päälle on ehtinyt sataa rutkasti lunta ja hän tärisee kylmästä.
-Pliis älä jätä mua, Tiia itkee ja tarraa tiukasti kiinni olemattomaan. Hän ei uskalla liikahtaakaan, edes nostaa katsettaan.
-En, Mikah sanoo järkyttyneenä. -Mä lasken sulle köyden.
-Mä en uskalla liikkua, Tiia itkee puristaen silmiään kiinni.
-Älä liiku vielä, ei sun vielä tarvitse, Mikah rauhoittelee. -Vasta, kun tää köysi on sulla. Okei?
-Okei, Tiia sanoo. -Mutta elä anna minun pudota koska mie kuolen!
-Et kuole, Mikah sanoo, vaikka hänen äänensä värisee. Tiia voisi hyvinkin kuolla, jos hän nyt putoaisi.
Mikah tekee nopeasti köyteen solmun, josta saa helpommin kiinni. Sitten hän laskee köyttä alas varovasti, peläten yhdelläkin väärällä liikkeellä aiheuttavansa lumen pettävän Tiian alta. Kun köysi on turvallisesti naisen kohdalla, hän uskaltaa viimein hengittää. Sitten hän sitoo köyden toisen pään Totin satulaan ja vie hevosen tarpeeksi kauas jyrkänteestä. Hevonen vaikuttaa hermostuneelta, eikä se oikein ymmärrä, mitä on meneillään.
-Totti, Mikah kuiskaa sille. -Mä luotan suhun, hän vannottaa.
Eihän hevonen sitä ymmärtäisi. Mutta jos sittenkin... Jos se sittenkin tajuaisi, aistisi edes...
Mikah rientää takaisin reunamalle.
-Okei, tartu kiinni!
Tiia ei kuitenkaan uskalla irrottaa käsiään seinämästä peläten painonsa siirtyvän liikaa. Hän raottaa silmiään, ja maa kaukana alhaalla tuntuu liikkuvan. Se näyttää vellovan suurena kuin meri lankulta käsin. Kylmä hiki ja kyyneleet valuvat, kun hän katsoo vieressä heiluvaa köyttä.
-Sun on pakko ottaa köydestä kiinni!, Mikah sanoo.
-Mä en uskalla edes hengittää, Tiia sanoo ääni väristen.
-Ota nopeasti kiinni. Mä lasken kolmeen, Okei?, Mikah sanoo rauhallisesti, sillä hän ei näe muita vaihtoehtoja. Lumi saattaa sortua muutenkin, jollei Tiia tartu köyteen pian. Hikipisarat helmeilevät kylminä hänen otsallaan.
-Okei!, Tiia parahtaa tietäen, että hänen on saatava ote köydestä tai koettava luiskahdus ja pudotus alas pitkän matkaa.
Ehkä hän pyörtyisi matkalla, jolloin hän ei tuntisi kipua? Tai ehkä hän ennättäisi reunamalle asti juuri ennen kuin köysi katkeasi ja hän putoaisi uudelleen. Mielessään hän on pudonnut jo tuhansia kertoja, ja joka kerta päättyi siihen, ettei hän enää koskaan kävelisi tai ratsastaisi. Tai että häntä ei löydettäisi kuin vasta keväällä…
Mutta nyt Mikah on siinä, vain kuusi metriä hänen yläpuolellaan, ja matka tuntuu silti pidemmältä kuin mikään, mitä hän on ikinä kulkenut. Hän antaisi mitä tahansa, että pääsisi ylös tämän luokse.
-Yksi, kaksi, kolme!, Mikahin ääni kajahtaa lujana.
Tiia irrottaa otteensa seinästä. Kirkaisu kaikuu ilmassa, ja hetkeksi painovoima katoaa. Lumipaakku hänen altaan murenee ja liukuu koko matkan alas, hajoten lopulta hiljaa kivikkoon. Yhtäkkiä puutuneet ja tunnottomat jalat sätkivät ilmassa ja silmissä sumenee. Hän pitää kiinni kaikin voimin, mutta tuntee silti putoavansa suoraan alaspäin, ympärillään pelkkää ilmaa…
Huuto kaikuu pimeään metsään. Vain leijaileva lumi hohtaa otsalampun valossa kuin fosfori. Mikah ohjaa parhaansa mukaan Tottia kapealla polulla, jota peittää paksu lumikerros. Hevonen tarpoo rohkeasti, vaikka se ei ole edes varma, mihin milläkin askeleella jalkansa asettaa. Välillä kinos on syvempää, ja kavioiden nostelu on raskasta.
-Tiia!, Mikah karjuu niin kovaan ääneen, että jokin metsässä värähtää. Kenties puiden ikivanhat sielut heräävät, avaavat kohmeisia silmiään ja katsovat ohi rämpivää ratsukkoa osa myötätuntoa, osa paheksuntaa vanhoissaa silmissään.
Mikah tietää, missä hän on. Hänellä on kartta mukanaan varmuuden vuoksi, mutta hän muistaa ratsastaneensa tätä kyseistä reittiä kymmeniä kertoja. Hän muistaa kulkeneensa siitä Tiian kanssa kesäisin metsän ollessa vehreä ja kaikuva lintujen laulusta. Tiia meni aina edellä, yleensä Hallalla, sillä se on yksi hänen lempireiteistään. Polku on oikoreitti Ikilaululle vievälle tielle.
Ikilaulu on Tiian suosikkipaikka. Sinne johtava pitkä rinne on täydellinen kohta laukkoihin ja perusteelliseen kiitämiseen. Tie päättyy tasaiseen jyrkänteeseen; korkeaan reunakkeeseen, jonka juurakkoiselta reunalta näkee alas Ikilaaksoon, tummanvihreiden kuusien loputtomaan, kumpuilevaan valtakuntaan. Jyrkänne on korkealla, ja siitä on alas päälle kahdenkymmenen metrin pudotus. Suoraan kärjestä alaspäin on pelkkää ilmaa, mutta reunoilta alaspäin on jyrkkä ja liukas kallioinen mäki. Hevoset pelkäävät jyrkkää pudotusta usein yhtä paljon kuin ihmisetkin, joten ne ovat aina pysähtyneet turvallisen matkan päähän reunamasta.
Mikahin rintaa alkaa kaihertaa hänen tajutessaan Tiian viimeaikaisen ahdingon. Tämä on ollut selvästi tolaltaan, mutta jotenkin se on hautautunut kaiken muun alle ja jäänyt silti ikään kuin huomaamatta. Hallakin on loukannut jalkansa. Mikah näkee mielessään kaikki ne kerrat, joina Tiia on laukannut Hallalla ylös Ikilaululle vievää tietä riemusta nauraa räkättäen. Kaiken lisäksi hän on itse ollut mukana miltei aina. Hän on tullut perässä, yleensä Totin tai jonkin muun hevosen kanssa, ja he ovat jutelleet paluumatkalla ummet ja lammet. He eivät ole tehneet niin aikoihin. Syyllisyys viiltää vatsanpohjaa kovemmin kuin luminen viima.
-Tiia!, Mikah huutaa vielä, kääntää Totin polulta tielle ja yllyttää sen vauhtia, kunnes hevonen nostaa tottuneesti laukan. Mikah hidastaa kuitenkin nopeasti kuultuaan jostakin läheltä hevosen kiljahduksen. Se oli niin hento inahdus, että Mikah ei aluksi ole varma, oliko vain kuvitellut sen.
Hän huutaa Tiian nimeä uudelleen, mutta Totti yhtyy huutoon ja hirnuu keuhkojensa täydeltä edessä ammottavaan pimeään. Mikah ratsastaa eteenpäin silmiään siristäen, yrittäen erottaa jotakin lampun valokeilassa tanssivan lumisateen takaa. Hänen on heristettävä korviaan kuullakseen sydämensä jyskytyksen yli.
Edessäpäin näkyy välähdys jotakin vaaleaa. Onko se lunta, susi vai aave?
Epämääräinen kuvio liikkuu jossakin edessäpäin, mutta Mikah ei ole varma, mikä se on. Se risteilee lumisateen lomassa kuin rakeinen televisioruutu.
Nyt kuuluu selkeä, kimeä hirnahdus, ja Mikah pystyy näkemään pienen, räiskyvän täplikkään hevosen, joka erottuu juuri ja juuri lumisateesta.
-Myy!, Mikah huutaa helpottuneena ja kiipeää alas Totin selästä. Hän yrittää ottaa kiinni tamman ohjista sen pyörähtäessä lähempänä, mutta se laukkaa eteenpäin pimeään. Mikah taluttaa Tottia puolijuoksua ylös Ikilaululle.
-Tiia!, Mikah huutaa päästessään viimein ylös tasanteelle. Naisen on oltava jossakin lähistöllä. Myy hirnuu ja kuopii maata. Mikah saa sen viimein kiinni ja katsoo vimmatusti ympärilleen.
-Tiia!, hän huutaa uudelleen, ja kuulee äänensä kaikuna alhaalla siintävästä Ikilaaksosta. Ei vastausta.
Sen jälkeen hiljaisuus uppoaa niin syvänä ja painostavana, että Mikah tuntee sen sielussaan. Hän saattaa kuulla vain hevosten hengästyneen puuskutuksen ja satavan lumen äänen sen tippuessa hänen takilleen. Otsalampun valossa höyryävä oma hengitys peittää näkymää.
Myy on saattanut juosta pitkän matkaa sieltä, minne Tiia on jäänyt. Naisesta ei näy merkkiäkään ja lumipyry tuntuu vain yltyvän. Mikahin rintaa painaa hänen tajutessaan, että hänen on pakko kääntyä pian takaisin kotiin.
Sitten, pienen pieni ääni. Kuuliko hän sen oikeasti? Silmät lumen kuorruttaman tukan alla syttyvät. Ihan varmasti hän oli kuullut jotakin.
-Tiia!, Mikah huutaa uudelleen ja katsoo taas ympärilleen. Missään ei näy ketään. Hän seisoo aivan hievahtamatta. Ei ääntäkään. Kuluu kokonainen hetki, jolloin ei kuulu mitään muuta kuin tuulen ujellus. Mikah ehtii huokaista epätoivosta, kun hän on kuulevinaan jonkin rikkovan hiljaisuutta:
Jossakin kaikuu pienenpieni ääni, kuin kuiskaus jostakin läheltä tai kaukaa, hän ei ole varma. Mikahin sydän on pakahtua.
-Missä!?, hän huutaa uudelleen ja yrittää katsoa kiivaasti ympärilleen.
-Mikah!, kuuluu särkynyt huuto. -Mä tipuin!
Mikahin sydän tuntuu putoavan, kun hän tajuaa, mistä ääni kuuluu. Hetkeen hän ei osaa tehdä mitään, mutta sitten hän päästää irti hevosista, ottaa reppunsa pois selästä ja alkaa kaivaa köyttä.
-Mikah!, Tiia kiljaisee. -Olethan sä siellä?
-Olen!, Mikah huutaa. -Odota hetki, ihan pieni hetki!
Jyrkänteen reunan alta kuuluu Tiian itku. -Mä en ollut varma kuvittelinko mä sut!
-Älä liiku!, Mikah huutaa. Hän hivuttautuu lähemmäksi reunaa, käy mahalleen maahan ja kurkistaa alas otsalamppu kädessään.
Tiia on liukunut alas kalliota, pysähtynyt kuuden metrin päähän reunamasta paakkuuntuneen lumen päälle, tiukasti kalliota vasten painautuen. Hänen allaan on yli 20 metrin pudotus ohuen lumen peittämään kivikkoon.
-Holy shit, Mikah töksäyttää.
Naisen päälle on ehtinyt sataa rutkasti lunta ja hän tärisee kylmästä.
-Pliis älä jätä mua, Tiia itkee ja tarraa tiukasti kiinni olemattomaan. Hän ei uskalla liikahtaakaan, edes nostaa katsettaan.
-En, Mikah sanoo järkyttyneenä. -Mä lasken sulle köyden.
-Mä en uskalla liikkua, Tiia itkee puristaen silmiään kiinni.
-Älä liiku vielä, ei sun vielä tarvitse, Mikah rauhoittelee. -Vasta, kun tää köysi on sulla. Okei?
-Okei, Tiia sanoo. -Mutta elä anna minun pudota koska mie kuolen!
-Et kuole, Mikah sanoo, vaikka hänen äänensä värisee. Tiia voisi hyvinkin kuolla, jos hän nyt putoaisi.
Mikah tekee nopeasti köyteen solmun, josta saa helpommin kiinni. Sitten hän laskee köyttä alas varovasti, peläten yhdelläkin väärällä liikkeellä aiheuttavansa lumen pettävän Tiian alta. Kun köysi on turvallisesti naisen kohdalla, hän uskaltaa viimein hengittää. Sitten hän sitoo köyden toisen pään Totin satulaan ja vie hevosen tarpeeksi kauas jyrkänteestä. Hevonen vaikuttaa hermostuneelta, eikä se oikein ymmärrä, mitä on meneillään.
-Totti, Mikah kuiskaa sille. -Mä luotan suhun, hän vannottaa.
Eihän hevonen sitä ymmärtäisi. Mutta jos sittenkin... Jos se sittenkin tajuaisi, aistisi edes...
Mikah rientää takaisin reunamalle.
-Okei, tartu kiinni!
Tiia ei kuitenkaan uskalla irrottaa käsiään seinämästä peläten painonsa siirtyvän liikaa. Hän raottaa silmiään, ja maa kaukana alhaalla tuntuu liikkuvan. Se näyttää vellovan suurena kuin meri lankulta käsin. Kylmä hiki ja kyyneleet valuvat, kun hän katsoo vieressä heiluvaa köyttä.
-Sun on pakko ottaa köydestä kiinni!, Mikah sanoo.
-Mä en uskalla edes hengittää, Tiia sanoo ääni väristen.
-Ota nopeasti kiinni. Mä lasken kolmeen, Okei?, Mikah sanoo rauhallisesti, sillä hän ei näe muita vaihtoehtoja. Lumi saattaa sortua muutenkin, jollei Tiia tartu köyteen pian. Hikipisarat helmeilevät kylminä hänen otsallaan.
-Okei!, Tiia parahtaa tietäen, että hänen on saatava ote köydestä tai koettava luiskahdus ja pudotus alas pitkän matkaa.
Ehkä hän pyörtyisi matkalla, jolloin hän ei tuntisi kipua? Tai ehkä hän ennättäisi reunamalle asti juuri ennen kuin köysi katkeasi ja hän putoaisi uudelleen. Mielessään hän on pudonnut jo tuhansia kertoja, ja joka kerta päättyi siihen, ettei hän enää koskaan kävelisi tai ratsastaisi. Tai että häntä ei löydettäisi kuin vasta keväällä…
Mutta nyt Mikah on siinä, vain kuusi metriä hänen yläpuolellaan, ja matka tuntuu silti pidemmältä kuin mikään, mitä hän on ikinä kulkenut. Hän antaisi mitä tahansa, että pääsisi ylös tämän luokse.
-Yksi, kaksi, kolme!, Mikahin ääni kajahtaa lujana.
Tiia irrottaa otteensa seinästä. Kirkaisu kaikuu ilmassa, ja hetkeksi painovoima katoaa. Lumipaakku hänen altaan murenee ja liukuu koko matkan alas, hajoten lopulta hiljaa kivikkoon. Yhtäkkiä puutuneet ja tunnottomat jalat sätkivät ilmassa ja silmissä sumenee. Hän pitää kiinni kaikin voimin, mutta tuntee silti putoavansa suoraan alaspäin, ympärillään pelkkää ilmaa…
Köysi kiristyy.
Tiia tuntee solmun tempoutuvan hänen käsiensä läpi. Hän kurottaa äkkiä sormet kohmeessa korkeammalle köyteen.
Totti ylhäällä Ikilaululla ponkaisee kauhistuneena, silmänvalkuaiset välkkyen ja kovaäänisesti korskuen taaksepäin.
Se tempoo Tiian muutamalla vahvalla askeleella ylös reunamalle, jossa Mikah vetää tämän nopeasti niin kauaksi, että kallio heidän allaan on taas vakaata ja tasaista. Tiiasta tuntuu, että maa kieppuu ja vääntyilee edelleen, eikä luota siihen, että se pysyisi paikoillaan. Hän puristaa edelleen köyttä, ja pelon laukeaminen velloo vatsassa.
Mikah pitelee tärisevää Tiiaa, joka on lyyhistynyt lumeen silmät kiinni puristettuina. Hän ravistelee tämän kylkiä ja nostaa istumaan. Hän tarkastaa käsiä ja jalkoja, katsoo veristä naarmua poskessa ja kaulassa.
-Noin, se on ohi, sä olet maassa, se on ohi, hän vakuuttaa yrittäen pitää äänensä mahdollisimmat tasaisena.
Tiia takertuu halaamaan häntä kuin olisi edelleen putoamassa ja purskahtaa itkuun. He istuvat hangessa ja pitelevät toisiaan tiukasti. Mikahin sydän jyskyttää niin lujaa rinnassa, että Tiia pystyy kuulemaan sen paksun takin läpi.
Myy ja Totti katselevat ihmisiään etäämmältä. Varovaisin askelin ne rohkaistuvat tulla lähemmäksi nuuhkimaan kaksikkoa. Molemmat ihmiset näyttävät olevan siinä maassa kinoksessa aivan turvassa, vaikka toinen itkeekin aivan solkenaan. Ehkä enää ei ole hätää. Hevoset seisahtuvat rauhallisesti paikoilleen odottamaan heitä.
❅❅❅❅❅❅❅❅
Leo rouskuttaa tyytyväisenä heiniään. Sillä on yllään lämmin loimi ja kolme onnellista heppatyttöä silittelee sitä onnesta kyynelehtien. Pikkuponi näyttää siltä kuin se ei olisi koskaan mitään ikävää sattumusta kokenutkaan.
-Okei, Joona sanoo ja taputtaa Tuuren lapaa. Hän ottaa stetoskooppia pois korviltaan.
Kellään ei vaikuta olevan mitään suuriempia vammoja.
Viivi huokaisee helpotuksesta, mutta vilkaisee silti ovelle hermostuneena. Joona huomaa tämän.
-Me ei voida nyt tehdä muuta kuin odottaa. Ihan varmasti ne tulevat jo pian takaisin.
Viivi katsoo hetken onnellisia heppatyttöjä ja painaa sitten päänsä.
-Tämä on oikeasti aika paha juttu…
Joona tulee hänen luokseen ja tukee hartioista. Viivi vetäytyy kauemmaksi.
-Miksi mä annoin Mikahin lähteä Tiian perään? Mä en voi millään antaa itselleni anteeksi, jos niille on sattunut jotakin. Ja kaiken lisäksi meillä ei oikeastaan olisi varaa menettää hevosia tai kestää tämmöistä skandaalia. Koko Helmiksen maine on nyt...
-Kukaan ei syytä teitä-, Joona aloittaa.
Niin. Joonan lohduttavan kommentin jälkeen seuraava tapahtuma voidaan nähdä melko koomisessakin valossa:
Viivin puhelin soi, ja hän nappaa sen äkkiä kohmeisiin sormiinsa. Hän kuitenkin katsoo näyttöä hetken vakavana, puree huultaan, vilkaisee Joonaa ja vastaa sitten vastahakoisesti.
-Moi…
-VIIVI ERIN LAAKSO!
Viivi säpsähtää. Joona saattaa kuulla tuohtuneen naisäänen puhelimen läpi.
-Mitä ihmettä siellä tapahtuu?! Mikset sä ole soittanut mulle takaisin!, ääni jatkaa.
-Mistä sä kuulit?, Viivi kysyy syyllisenä.
-Totta kai mä olen kuullut! Ja ensi kerralla, kun seitsemän hevosta ja kaksi ihmistä on kadonnut susien suuhun, olisin mieluusti kärjessä listalla ihmisistä, joille asiasta kerrotaan!
-Anteeksi.., Viivi sanoo.
Joona katsoo hämmentyneenä kauempaa.
-Anteeksi?! Tässä ei nyt ihan anteeksipyyntö taida riittää, pikkuneiti! Tämä jos joku todistaa kyllä, että olen ollut ihan liian luottavainen teihin kahteen! …
Viivi vie puhelimen kauemmaksi korvastaan ja vilkaisee Joonaan päin.
-Täti, hän kuiskaa, ja Joona nyökkää ymmärtäväisenä.
-KUUNTELETKO SINÄ MINUA?
Viivi menee puhelimensa kanssa kauemmaksi. Ikävä tunne vatsassa kiertelee ja kaartelee. Tädin moitteet osuvat kipeisiin kohtiin, mutta huoli Tiiasta ja Mikahista saa keskittymisen horjumaan. Tädin seuraava lause kolahtaa kuitenkin tajuntaan erityisen tarkasti:
-Minun on varmaan lähdettävä ajamaan sinne!
Viivin tekisi mieli väittää vastaan, mutta hän joutuu myöntämään itselleen, ettei tilanne ole täysin hallinnassa. Hän ei nyt selviäisi tästä kaikesta yksin.
Viivi kuulee Joonan huutavan hänen nimeään tädin kimityksen yli, ja hän kävelee ripeästi pääkäytävälle kuullakseen, mistä ääni kuului. Hänen sydämensä jyskyttää, kun hän kuulee ääniä tallipihalta ja huomaa tallin tyhjentyneen ihmisistä. Askeleet vaihtuvat juoksuksi, kun Viivi tunkee puhelimensa taskuunsa ja rientää keskiovista ulos...
❅❅❅❅❅❅❅❅
Koko porukka on kasaantunut kirkkaiden valojen, lumisateen ja hälyn keskelle. Viivi tarkentaa katsettaan ja näkee viimein, mitä kaikki katsovat. Keskellä pihaa seisoo Totti, jonka selässä istuu kaksi hahmoa, joista toinen on vilttiin kääriytynyt mytty.
Viivi tarpoo tahmeasti eteenpäin nähdäkseen paremmin. Kaikki äänet vaimenevat hänen ympäriltään.
Ratsukon takana on toinenkin hevonen. Hän tunnistaa Myyn.
Viivi tunkeutuu lähemmäksi hevosia.
-Tiia!?, hän huudahtaa. Ääni värisee jo.
Mikah auttaa laskemaan myttyä alas Totin selästä, ja konstaapeli Aku Talvinen auttaa sen varovasti maahan. Tiia näyttää melko heikolta, kuin ei meinaisi edes pysyä pystyssä. Hän nostaa katseensa ja huomaa Viivin.
Viivi kapsahtaa Tiian kaulaan helpottuneena.
-Mie oon ny ihan kunnossa, Tiia sanoo ääni täristen.
-Anteeksi, Viivi sanoo ja katsoo Tiiaa käsivarsiensa päästä. -Mä oon ollut niin itsekäs…
-Ei kun miepäs, Tiia sanoo. -Ja ihan tyhmäkin! Sinä ja Sera voitte lähteä vaikka Timbuktuun, kunhan sie et jätä mua!
-En ikinä!, Viivi sanoo ja halaa Tiiaa uudelleen.
Sitten Viivi kääntää katseensa Mikahiin, joka on noussut alas Totin selästä ja antanut sen Joonalle talliin vietäväksi.
-Sä olet enkeli, Viivi sanoo vilpittömästi.
Mikah näyttää punastuneelta ja umpiväsyneeltä. Lumi sulaa hänen poskilleen ja hän tuntuu tärisevän edelleen. Viivi alkaa kysellä, mitä on tapahtunut, mutta Tiia ei jaksa vastata. Tämä katsoo Mikahia. Olo on jotenkin outo kaiken tapahtuneen jälkeen. Äsken he olivat olleet Ikilaululla ja Mikah oli ollut se, joka oli tullut sinne hänen luokseen ja tuonut sitten tallille. Hän ei tarvinnut ketään muuta. Ja nyt lauma ihmisiä tungeksi hänen ympärillään ja Mikah jäi kauemmaksi muista, hän ajautui sivuun, mutta Tiia ei irrota katsettaan.
Hän kuulee Aku Talvisen mainitsevan ambulanssista Viiville. Äänet kuuluvat sumeina, ja hänen tekisi yhtäkkiä mieli vain käpertyä syvälle peiton alle Nymerian viereen.
-En mie tarvi, kylmä se vaan on, hän sanoo. -Mie tarviin vaan villasukat..
Maailma ympärillä alkaa selkeytyä, hänen puhuessaan, mutta sumenee pian uudelleen.
Viivi kuuntelee edelleen Talvisen neuvoja ja Mikah yrittää kertoa, mitä tapahtui. Tiia näkee tallin lämpimät valot epämääräisinä palloina ja kuulee vaimeaa, mutta riemukasta jälleennäkemisen hirnuntaa. Jalat eivät meinaa kantaa enää.
Pian muistikuvat mustenevat hälyn ja kirkkaiden valojen himmetessä.
Tiia tuntee solmun tempoutuvan hänen käsiensä läpi. Hän kurottaa äkkiä sormet kohmeessa korkeammalle köyteen.
Totti ylhäällä Ikilaululla ponkaisee kauhistuneena, silmänvalkuaiset välkkyen ja kovaäänisesti korskuen taaksepäin.
Se tempoo Tiian muutamalla vahvalla askeleella ylös reunamalle, jossa Mikah vetää tämän nopeasti niin kauaksi, että kallio heidän allaan on taas vakaata ja tasaista. Tiiasta tuntuu, että maa kieppuu ja vääntyilee edelleen, eikä luota siihen, että se pysyisi paikoillaan. Hän puristaa edelleen köyttä, ja pelon laukeaminen velloo vatsassa.
Mikah pitelee tärisevää Tiiaa, joka on lyyhistynyt lumeen silmät kiinni puristettuina. Hän ravistelee tämän kylkiä ja nostaa istumaan. Hän tarkastaa käsiä ja jalkoja, katsoo veristä naarmua poskessa ja kaulassa.
-Noin, se on ohi, sä olet maassa, se on ohi, hän vakuuttaa yrittäen pitää äänensä mahdollisimmat tasaisena.
Tiia takertuu halaamaan häntä kuin olisi edelleen putoamassa ja purskahtaa itkuun. He istuvat hangessa ja pitelevät toisiaan tiukasti. Mikahin sydän jyskyttää niin lujaa rinnassa, että Tiia pystyy kuulemaan sen paksun takin läpi.
Myy ja Totti katselevat ihmisiään etäämmältä. Varovaisin askelin ne rohkaistuvat tulla lähemmäksi nuuhkimaan kaksikkoa. Molemmat ihmiset näyttävät olevan siinä maassa kinoksessa aivan turvassa, vaikka toinen itkeekin aivan solkenaan. Ehkä enää ei ole hätää. Hevoset seisahtuvat rauhallisesti paikoilleen odottamaan heitä.
❅❅❅❅❅❅❅❅
Leo rouskuttaa tyytyväisenä heiniään. Sillä on yllään lämmin loimi ja kolme onnellista heppatyttöä silittelee sitä onnesta kyynelehtien. Pikkuponi näyttää siltä kuin se ei olisi koskaan mitään ikävää sattumusta kokenutkaan.
-Okei, Joona sanoo ja taputtaa Tuuren lapaa. Hän ottaa stetoskooppia pois korviltaan.
Kellään ei vaikuta olevan mitään suuriempia vammoja.
Viivi huokaisee helpotuksesta, mutta vilkaisee silti ovelle hermostuneena. Joona huomaa tämän.
-Me ei voida nyt tehdä muuta kuin odottaa. Ihan varmasti ne tulevat jo pian takaisin.
Viivi katsoo hetken onnellisia heppatyttöjä ja painaa sitten päänsä.
-Tämä on oikeasti aika paha juttu…
Joona tulee hänen luokseen ja tukee hartioista. Viivi vetäytyy kauemmaksi.
-Miksi mä annoin Mikahin lähteä Tiian perään? Mä en voi millään antaa itselleni anteeksi, jos niille on sattunut jotakin. Ja kaiken lisäksi meillä ei oikeastaan olisi varaa menettää hevosia tai kestää tämmöistä skandaalia. Koko Helmiksen maine on nyt...
-Kukaan ei syytä teitä-, Joona aloittaa.
Niin. Joonan lohduttavan kommentin jälkeen seuraava tapahtuma voidaan nähdä melko koomisessakin valossa:
Viivin puhelin soi, ja hän nappaa sen äkkiä kohmeisiin sormiinsa. Hän kuitenkin katsoo näyttöä hetken vakavana, puree huultaan, vilkaisee Joonaa ja vastaa sitten vastahakoisesti.
-Moi…
-VIIVI ERIN LAAKSO!
Viivi säpsähtää. Joona saattaa kuulla tuohtuneen naisäänen puhelimen läpi.
-Mitä ihmettä siellä tapahtuu?! Mikset sä ole soittanut mulle takaisin!, ääni jatkaa.
-Mistä sä kuulit?, Viivi kysyy syyllisenä.
-Totta kai mä olen kuullut! Ja ensi kerralla, kun seitsemän hevosta ja kaksi ihmistä on kadonnut susien suuhun, olisin mieluusti kärjessä listalla ihmisistä, joille asiasta kerrotaan!
-Anteeksi.., Viivi sanoo.
Joona katsoo hämmentyneenä kauempaa.
-Anteeksi?! Tässä ei nyt ihan anteeksipyyntö taida riittää, pikkuneiti! Tämä jos joku todistaa kyllä, että olen ollut ihan liian luottavainen teihin kahteen! …
Viivi vie puhelimen kauemmaksi korvastaan ja vilkaisee Joonaan päin.
-Täti, hän kuiskaa, ja Joona nyökkää ymmärtäväisenä.
-KUUNTELETKO SINÄ MINUA?
Viivi menee puhelimensa kanssa kauemmaksi. Ikävä tunne vatsassa kiertelee ja kaartelee. Tädin moitteet osuvat kipeisiin kohtiin, mutta huoli Tiiasta ja Mikahista saa keskittymisen horjumaan. Tädin seuraava lause kolahtaa kuitenkin tajuntaan erityisen tarkasti:
-Minun on varmaan lähdettävä ajamaan sinne!
Viivin tekisi mieli väittää vastaan, mutta hän joutuu myöntämään itselleen, ettei tilanne ole täysin hallinnassa. Hän ei nyt selviäisi tästä kaikesta yksin.
Viivi kuulee Joonan huutavan hänen nimeään tädin kimityksen yli, ja hän kävelee ripeästi pääkäytävälle kuullakseen, mistä ääni kuului. Hänen sydämensä jyskyttää, kun hän kuulee ääniä tallipihalta ja huomaa tallin tyhjentyneen ihmisistä. Askeleet vaihtuvat juoksuksi, kun Viivi tunkee puhelimensa taskuunsa ja rientää keskiovista ulos...
❅❅❅❅❅❅❅❅
Koko porukka on kasaantunut kirkkaiden valojen, lumisateen ja hälyn keskelle. Viivi tarkentaa katsettaan ja näkee viimein, mitä kaikki katsovat. Keskellä pihaa seisoo Totti, jonka selässä istuu kaksi hahmoa, joista toinen on vilttiin kääriytynyt mytty.
Viivi tarpoo tahmeasti eteenpäin nähdäkseen paremmin. Kaikki äänet vaimenevat hänen ympäriltään.
Ratsukon takana on toinenkin hevonen. Hän tunnistaa Myyn.
Viivi tunkeutuu lähemmäksi hevosia.
-Tiia!?, hän huudahtaa. Ääni värisee jo.
Mikah auttaa laskemaan myttyä alas Totin selästä, ja konstaapeli Aku Talvinen auttaa sen varovasti maahan. Tiia näyttää melko heikolta, kuin ei meinaisi edes pysyä pystyssä. Hän nostaa katseensa ja huomaa Viivin.
Viivi kapsahtaa Tiian kaulaan helpottuneena.
-Mie oon ny ihan kunnossa, Tiia sanoo ääni täristen.
-Anteeksi, Viivi sanoo ja katsoo Tiiaa käsivarsiensa päästä. -Mä oon ollut niin itsekäs…
-Ei kun miepäs, Tiia sanoo. -Ja ihan tyhmäkin! Sinä ja Sera voitte lähteä vaikka Timbuktuun, kunhan sie et jätä mua!
-En ikinä!, Viivi sanoo ja halaa Tiiaa uudelleen.
Sitten Viivi kääntää katseensa Mikahiin, joka on noussut alas Totin selästä ja antanut sen Joonalle talliin vietäväksi.
-Sä olet enkeli, Viivi sanoo vilpittömästi.
Mikah näyttää punastuneelta ja umpiväsyneeltä. Lumi sulaa hänen poskilleen ja hän tuntuu tärisevän edelleen. Viivi alkaa kysellä, mitä on tapahtunut, mutta Tiia ei jaksa vastata. Tämä katsoo Mikahia. Olo on jotenkin outo kaiken tapahtuneen jälkeen. Äsken he olivat olleet Ikilaululla ja Mikah oli ollut se, joka oli tullut sinne hänen luokseen ja tuonut sitten tallille. Hän ei tarvinnut ketään muuta. Ja nyt lauma ihmisiä tungeksi hänen ympärillään ja Mikah jäi kauemmaksi muista, hän ajautui sivuun, mutta Tiia ei irrota katsettaan.
Hän kuulee Aku Talvisen mainitsevan ambulanssista Viiville. Äänet kuuluvat sumeina, ja hänen tekisi yhtäkkiä mieli vain käpertyä syvälle peiton alle Nymerian viereen.
-En mie tarvi, kylmä se vaan on, hän sanoo. -Mie tarviin vaan villasukat..
Maailma ympärillä alkaa selkeytyä, hänen puhuessaan, mutta sumenee pian uudelleen.
Viivi kuuntelee edelleen Talvisen neuvoja ja Mikah yrittää kertoa, mitä tapahtui. Tiia näkee tallin lämpimät valot epämääräisinä palloina ja kuulee vaimeaa, mutta riemukasta jälleennäkemisen hirnuntaa. Jalat eivät meinaa kantaa enää.
Pian muistikuvat mustenevat hälyn ja kirkkaiden valojen himmetessä.