❅Huurteenhukkia osa 10❅
Olga
Aamu valkenee hiljaisena ja valkeana. Pieni, rosomaalinen mökki loistaa koristeettomuudellaan romuisan pihansa keskeltä. Tähän aikaan vuodesta se ei tosin näytä niin kovin luotaantyöntävältä, kun öljytynnyrit ja yksinäiset autonrenkaat sekä kanaverkon riekaleet ovat peittyneet tyystin lumivaipan alle edellisyön myrskyn seurauksena.
Hiljaisuutta rikkoo nyt vain jääkaapin oven kilahdus ja tölkin avaamisesta kuuluva raukea sihahdus. Pitkä, hoikka mies istahtaa vinolle, kulahtaneelle nahkasohvalleen ja avaa television, mikä tuo hieman ääntä elottomaan mökkiin.
“--Helmipuron tallilla. Miltä tämä varsinainen jouluihme on tuntunut?”
-Jouluihme, mies tuhahtaa sänkensä takaa, mutta tölkki pysähtyy hänen huulilleen hänen oivaltaessaan, mitä ruudulla tarkalleen ottaen näkyy.
Tutun näköinen nuori nainen seisoo paksussa talvivarustuksessa uutismikrofonin takana. Hänen vierellään seisova täplikäs hevonen on kuitenkin syy siihen, miksi mies nyt nousee miltei seisomaan.
“--että kaikki hevoset on kunnossa ja kotona turvassa.”
“Ja kukas tämä on?”, toimittaja kysyy viitaten täplikkääseen tammaan. Kiharapäinen nainen naurahtaa.
“Tämon Myy. Se oli ihan enkeli eilen! Se jäi odottamaan ja hirnumaan apua, kun mie putosin”, nainen kertoo ylpeänä.
“No teillä on varmasti aikamoinen luottamussuhde!”, toimittaja päivittelee.
“Niin kai, toivottavasti. Mie oon tehny parhaani Myyn kanssa, ja kouluttanut sitä aika pitkälle. Se on rescue-tapaus, ja kohta me hypätään jo metriä yhdessä. Ehdottomasti kullanarvoinen hevonen, ja nopea oppimaan..”, nainen sanoo silittäen lumoissaan hevosen kaulaa.
Mies siristää silmiään ja hymyilee katkerasti.
❅❅❅❅❅❅❅❅
Lumimyrskyn jälkeinen aamupäivä on kuvankaunis. Aurinko paistaa kirkkaasti koskemattomana kilmaltavaan hankeen. Ilmassa ei ole tuulenpuhahdustakaan. Pakkasta on kireät -15 astetta, mutta päivän kauneus saa kenet tahansa tulemaan ulos kylmyydestä huolimatta.
Kuvausryhmä pakkaa välineitään takaisin autoihinsa. Viivi kättelee haastattelijaa tallipihassa ja katsoo, kuinka he ajavat pihasta. Hän huokaisee syvään ja katsoo ympärilleen häikäisevän kauniiseen talvimaisemaan.
Hengitys höyryää ja hänen tekee mieli sulkea silmänsä hetkeksi. Rauha on laskeutunut Helmikseen taas, vihdoin ja viimein… Häly on hiljentynyt ja ympäriltä kuuluu vain kaukaista hevosten pärskintää.
-Aikamoista, kuuluu ääni hänen takaansa.
Siinä on Joona.
-No on, Viivi sanoo naurahtaen. Hän ei voi muutakaan.
-Miten Tiia jaksaa?, mies kysyy huomaavaisesti.
-Hyvin, tuollahan se leikkii Myyn kanssa kentällä, Viivi sanoo ja nyökkää sinne päin. Kaukaa kuuluu tuttua naurua.
-Olisi pitänyt arvata, Joona myhäilee.
Tulee hetkeksi hiljaista. Kumpikin heistä katsoo kaiken tasaisesti kuorruttamaa korkeaa hankea, joka on kuin suoraan Lapista. Yhtäkkiä Viivi tuntee outoa painetta rinnassaan. Hänelle tulee tarve sanoa Joonalle jotakin. Tapansa mukaan tämä ehtii kuitenkin ensin:
-Hei, hän aloittaa ja haroo täydellisen laineilevia hiuksiaan. Viivi ajattelee pikaisesti, että mies on oikein miellyttävä osa maisemaa, ennen kuin keskittyy taas siihen, mitä Joona on sanomassa:
-Tuota noin, mun on pitänyt tässä jo vähän aikaa puhua sun kanssa yhdestä asiasta…, Joona sanoo hieman vaikeasti.
Viivin syke nousee, mutta hän katsoo rohkeasti Joonaan.
-Niin, tässä on tullut nyt vähän kaikenlaista, Viivi myötäilee.
-No mutta, mä ajattelin, että nyt kun kaikki on viimein taas suht normaalisti…, Joona sanoo. -Niin mä kysyis…
Viivi kurtistaa kulmiaan. Joonan sanat hukkuvat moottorin pärinän alle. He kääntyvät lamaantuneina tuijottamaan pihaan harvinaisen kovaa vauhtia ajavaa mustaa henkilöautoa, joka parkkeeraa vinottain suoraan heidän eteensä.
-Kuka…,Viivi lukee rekisterinumeron ja rauha hänen sisällään musertuu.
-Voi ei…
Auton ovi avautuu, ja sisältä astuu ulos pitkä, mustaan takkiin pukeutunut nainen, jolla on aurinkolasit silmillään ja hiukset siististi nutturalla.
-Alahan selittää, sanoo Olga Meri ja riisuu lasit tuimilta kasvoiltaan.
❅❅❅❅❅❅❅❅
Keittiön kellon raksutus ei ole koskaan ollut niin painostavaa, kuin nyt. Tiia ja Viivi istuvat tuoleilla vierekkäin kuin näpistämisestä kiinni jääneet kakarat tai sisälle tarpeensa tehneet koiranpennut.
Olga ei sano mitään, seisoo vain ja tuijottaa heitä. Välillä hän huokaisee ja kääntyy muualle kuin ei olisi kestänyt katsoa heitä. Tiia uskaltaa vilkaista ulos ikkunasta kentälle, jonne Myy oli jäänyt heinien kanssa. Hevonen näyttää sangen tyytyäiseltä yllätysvälipalaansa. Viivi nipistää Tiian kättä. Nyt on parasta kuunnella.
Kun Olga viimein puhuu, hän tuntuu painottavan jokaista sanaa kuin puhuisi vähäjärkisille:
-Te olette vastuussa.
Hän pitää merkittävän tauon. Sitten hän jatkaa:
-Te olette vastuussa jokaisesta hevosesta joka tällä tontilla kävelee. Te olette vastuussa tästä tallista, tästä talosta, tunneista! Tontista, oppilaista, aikatauluista, kilpailuista!
Tiia ja Viivi kuuntelevat silmiään räpyttämättä. He ovat tietoisia.
-Mutta kuka on vastuussa teistä? Olga kysyy hurjistuneena. Tulee taas hiljaista. Hän odottaa siis vastausta.
-Olga-täti?, Viivi mumisee lopulta.
-OLGA-TÄTI!, Olga-täti toistaa heilauttaen vimmatusti käsiään. -Minä olen vastuussa teistä! Minä luulen, ettei minun pian enää tarvitsisi, mutta minä olin väärässä, hän toteaa painokkaasti. Sanat näyttävät satuttavan häntä itseään miltei enemmän kuin kahta lammasta hänen edessään.
-Ymmärrättekö, että jos täältä rupeaa katoamaan ihmisiä ja hevosia metsään, joka vilisee susia, minä olen ensimmäinen sielu, jolle siitä ilmoitetaan!, Olga huutaa.
-Entä poliisi.., Tiia mumisee, mutta sitten Olga huudahtaa hänen päälleen jotakin melko pahaa poliiseista tehdäkseen pointtinsa selväksi. Tiia ounastelee, että hän kaiketi tulisi katumaan sitä myöhemmin.
-Minä olen ENSIMMÄINEN, jolle asioista ilmoitetaan!, täti jatkaa hengästyneenä.
Hän peittää kasvonsa hetkeksi käsiinsä ilmaistakseen pettymystä ja kello ehtii raksuttaa monta kertaa ennen kuin hän jatkaa saarnaansa.
-Minä, Kirsti ja teidän vanhempanne RAHOITETAAN tätä juttua. Me ollaan SIJOITTAJIA. Me OMISTETAAN tämä talo, jossa te nukutte ja välttelette puheluita, me-
Sitten, niin ironista kuin se onkin, Olgan puhelin soi. Hän kaivaa sen nopeasti esiin, laittaa korvalleen ja vastaa lempeästi: -Kulta pieni, äidillä on nyt vähän kiire, mä soitan sulle ihan kohta takaisin.
Hän lopettaa puhelun ja asettaa kasvoilleen taas saman pettyneen ilmeen, joka hänellä oli aiemminkin.
-Tytöt, hän sanoo nyt hieman rauhallisemmin, mutta silti yhtä painokkaasti.
Tiia vilkaisee levottomana Viiviä, joka katsoo pelokkaana tätiään. Nyt tulee tuomio.
Olgan ilme on tyyni, mutta vakava.
-Onko teistä tähän?
Tytöt liikahtelevat levottomina tuoleillaan.
- On!, Viivi sanoo itkun partaalla. -On! Olga-täti sä voit..
-On meistä! Eihän meillä ole ikinä aikaisemmin…, Tiia sanoo hänen päälleen.
-..sitäpaitsi sä voit katsoa tuntitilastoja ja niissä näkyy.., Viivi jatkaa.
-..Eikä me olla edes aiemmin riidelty!, Tiia lisää.
-Kenellekään ei sattunut mitään!, Viivi sanoo lopuksi, ja tulee hiljaista.
Olga katsoo heitä arvioivasti. Hän ei erottanut sekamelskasta ainoatakaan kokonaista lausetta, mutta pystyy kuitenkin huomaamaan, miten paljon asia tytöille merkitsee.
-Juttu on siinä, hän aloittaa ja katsoo kumpaakin tyttöä silmiin. He näyttävät kamalan nuorilta.-.. että tähän projektiin on laitettu paljon resursseja. Me ei annettaisi tällaista määrää rahaa teidän käsiin missään todellisuudessa ja sanottaisi, että tehkää mitä haluatte.
Viivi ja Tiia näyttävät nolostuneilta.
-Vähin, mitä te voitte tehdä, on raportoida meille, miten täällä sujuu!
Se on totta, ja tytöt tajuavat sen nyt. Vaikka he asuvatkin Helmipuron tallilla kahdestaan, ei se tarkoita, etteikö ole monia muitakin ihmisiä, joille tallin asiat kuuluvat. Viivin täti Olga ja Tiian täti Kirsti ovat molempien tyttöjen vanhempien lisäksi merkittäviä henkilöitä heidän unelmansa onnistumisen kannalta.
He molemmat pyytävät anteeksi, ja tarkoittavat sitä vilpittömästi.
Olga-täti näyttää pehmenevän hiukan ja huokaisee. Sitten hän istuu pöydän ääreen tyttöjä vastapäätä ja ottaa esiin lehtiön ja mustekynän. Tytöt suorastaan säikähtävät sen nähdessään. Jokin sopimus? Pitikö sitä muuttaa? Eivätkö he saa jatkaa enää Helmiksessä? Tähänkö kaikki päättyy?
-Näin me teemme jatkossa.., täti aloittaa kylmän viileästi ja kirjoittaa otsikon paperiin.
Tiia ja Viivi katsovat tarkkaan jokaista kynän suhahdusta.
-Minulle soitetaan joka ikinen maanantai ja torstai.
Viivi nielaisee, mutta nyökkää.
-Mitään päätöksiä ei tehdä ilman minua, täti sanoo seuraavaksi ja kirjoittaa senkin ylös.
Tiia vilkaisee Viiviä, mutta he eivät sano mitään. Kuinkakohan pitkälle lista vielä jatkuisi?
-...Ja te hankitte lisää apua, täti sanoo kirjoitettuaan numeron kolme paperiin.
-Meillä on kyllä porukkaa, Viivi sanoo.
-Ei, nyt en tarkoita hevosten hoitajia ja sen sellaista. Tarkoitan, että täällä tulisi olla lisää ihmisiä auttamassa teitä.
Tädin ilme on ankara.
-Meillä on kaksi tallityöntekijää ja viikonlopputyöläisiä, Tiia sanoo varovasti.
-Ei riitä. Minä haluan, että täällä asuu joku kanssanne.
Tiia ja Viivi katsovat tätiä järkyttyneinä. Nyt he vasta kunnolla yllättyivät.
-Siis mitä?, Viivi kysyy, kun ei muutakaan saa sanotuksi.
-Eihän, Tiia sanoo ja vastustelun kipinä alkaa syttyä hänen silmiinsä.
-Juuri niin. Tänne taloon tai johonkin piharakennukseen, aivan sama minulle. Haluan, että joku vastuullinen aikuinen asuu täällä myös, täti selittää tasoittaen paperinippua käsissään.
Viivi aikoo sanoa, että hehän ovat vastuullisia aikuisia, mutta Tiia ehtii ensin ja pilaa kaiken:
-Ethän sä voi sellaista määrätä, Tiia sanoo jo hippu kiukkua äänessään. Viivi puree huultaan.
-Taatusti voin!, Olga hihkaisee. - Minä omistan tämän tilan. Te pyöritätte sitä. Ja tämä teidän kotileikki loppuu nyt tähän.
-Olga…, Viivi anelee. -Me pärjätään kyllä ja-
-Ette pärjää, Olga sanoo ankarasti. -Minä olen kyllä nähnyt, mitä siitä seuraa, kun teille antaa liikaa vastuuta. Asia on miten on ja tästä on aivan turha ruveta kiukuttelemaan.
Viimeisen hän kohdistaa selvästi enemmän Tiian suuntaan.
-Minä keksin kyllä jonkun, Olga sanoo. -Ja kunnes löydän jonkun, minä asun täällä teidän kanssanne.
Sitten hän nyökkää tytöille asiallisesti ja menee olohuoneeseen soittamaan tyttärelleen.
Tiia ja Viivi katsovat toisiaan epätoivoisina, mutta eivät osaa sanoa mitään.
Hiljaisuutta rikkoo nyt vain jääkaapin oven kilahdus ja tölkin avaamisesta kuuluva raukea sihahdus. Pitkä, hoikka mies istahtaa vinolle, kulahtaneelle nahkasohvalleen ja avaa television, mikä tuo hieman ääntä elottomaan mökkiin.
“--Helmipuron tallilla. Miltä tämä varsinainen jouluihme on tuntunut?”
-Jouluihme, mies tuhahtaa sänkensä takaa, mutta tölkki pysähtyy hänen huulilleen hänen oivaltaessaan, mitä ruudulla tarkalleen ottaen näkyy.
Tutun näköinen nuori nainen seisoo paksussa talvivarustuksessa uutismikrofonin takana. Hänen vierellään seisova täplikäs hevonen on kuitenkin syy siihen, miksi mies nyt nousee miltei seisomaan.
“--että kaikki hevoset on kunnossa ja kotona turvassa.”
“Ja kukas tämä on?”, toimittaja kysyy viitaten täplikkääseen tammaan. Kiharapäinen nainen naurahtaa.
“Tämon Myy. Se oli ihan enkeli eilen! Se jäi odottamaan ja hirnumaan apua, kun mie putosin”, nainen kertoo ylpeänä.
“No teillä on varmasti aikamoinen luottamussuhde!”, toimittaja päivittelee.
“Niin kai, toivottavasti. Mie oon tehny parhaani Myyn kanssa, ja kouluttanut sitä aika pitkälle. Se on rescue-tapaus, ja kohta me hypätään jo metriä yhdessä. Ehdottomasti kullanarvoinen hevonen, ja nopea oppimaan..”, nainen sanoo silittäen lumoissaan hevosen kaulaa.
Mies siristää silmiään ja hymyilee katkerasti.
❅❅❅❅❅❅❅❅
Lumimyrskyn jälkeinen aamupäivä on kuvankaunis. Aurinko paistaa kirkkaasti koskemattomana kilmaltavaan hankeen. Ilmassa ei ole tuulenpuhahdustakaan. Pakkasta on kireät -15 astetta, mutta päivän kauneus saa kenet tahansa tulemaan ulos kylmyydestä huolimatta.
Kuvausryhmä pakkaa välineitään takaisin autoihinsa. Viivi kättelee haastattelijaa tallipihassa ja katsoo, kuinka he ajavat pihasta. Hän huokaisee syvään ja katsoo ympärilleen häikäisevän kauniiseen talvimaisemaan.
Hengitys höyryää ja hänen tekee mieli sulkea silmänsä hetkeksi. Rauha on laskeutunut Helmikseen taas, vihdoin ja viimein… Häly on hiljentynyt ja ympäriltä kuuluu vain kaukaista hevosten pärskintää.
-Aikamoista, kuuluu ääni hänen takaansa.
Siinä on Joona.
-No on, Viivi sanoo naurahtaen. Hän ei voi muutakaan.
-Miten Tiia jaksaa?, mies kysyy huomaavaisesti.
-Hyvin, tuollahan se leikkii Myyn kanssa kentällä, Viivi sanoo ja nyökkää sinne päin. Kaukaa kuuluu tuttua naurua.
-Olisi pitänyt arvata, Joona myhäilee.
Tulee hetkeksi hiljaista. Kumpikin heistä katsoo kaiken tasaisesti kuorruttamaa korkeaa hankea, joka on kuin suoraan Lapista. Yhtäkkiä Viivi tuntee outoa painetta rinnassaan. Hänelle tulee tarve sanoa Joonalle jotakin. Tapansa mukaan tämä ehtii kuitenkin ensin:
-Hei, hän aloittaa ja haroo täydellisen laineilevia hiuksiaan. Viivi ajattelee pikaisesti, että mies on oikein miellyttävä osa maisemaa, ennen kuin keskittyy taas siihen, mitä Joona on sanomassa:
-Tuota noin, mun on pitänyt tässä jo vähän aikaa puhua sun kanssa yhdestä asiasta…, Joona sanoo hieman vaikeasti.
Viivin syke nousee, mutta hän katsoo rohkeasti Joonaan.
-Niin, tässä on tullut nyt vähän kaikenlaista, Viivi myötäilee.
-No mutta, mä ajattelin, että nyt kun kaikki on viimein taas suht normaalisti…, Joona sanoo. -Niin mä kysyis…
Viivi kurtistaa kulmiaan. Joonan sanat hukkuvat moottorin pärinän alle. He kääntyvät lamaantuneina tuijottamaan pihaan harvinaisen kovaa vauhtia ajavaa mustaa henkilöautoa, joka parkkeeraa vinottain suoraan heidän eteensä.
-Kuka…,Viivi lukee rekisterinumeron ja rauha hänen sisällään musertuu.
-Voi ei…
Auton ovi avautuu, ja sisältä astuu ulos pitkä, mustaan takkiin pukeutunut nainen, jolla on aurinkolasit silmillään ja hiukset siististi nutturalla.
-Alahan selittää, sanoo Olga Meri ja riisuu lasit tuimilta kasvoiltaan.
❅❅❅❅❅❅❅❅
Keittiön kellon raksutus ei ole koskaan ollut niin painostavaa, kuin nyt. Tiia ja Viivi istuvat tuoleilla vierekkäin kuin näpistämisestä kiinni jääneet kakarat tai sisälle tarpeensa tehneet koiranpennut.
Olga ei sano mitään, seisoo vain ja tuijottaa heitä. Välillä hän huokaisee ja kääntyy muualle kuin ei olisi kestänyt katsoa heitä. Tiia uskaltaa vilkaista ulos ikkunasta kentälle, jonne Myy oli jäänyt heinien kanssa. Hevonen näyttää sangen tyytyäiseltä yllätysvälipalaansa. Viivi nipistää Tiian kättä. Nyt on parasta kuunnella.
Kun Olga viimein puhuu, hän tuntuu painottavan jokaista sanaa kuin puhuisi vähäjärkisille:
-Te olette vastuussa.
Hän pitää merkittävän tauon. Sitten hän jatkaa:
-Te olette vastuussa jokaisesta hevosesta joka tällä tontilla kävelee. Te olette vastuussa tästä tallista, tästä talosta, tunneista! Tontista, oppilaista, aikatauluista, kilpailuista!
Tiia ja Viivi kuuntelevat silmiään räpyttämättä. He ovat tietoisia.
-Mutta kuka on vastuussa teistä? Olga kysyy hurjistuneena. Tulee taas hiljaista. Hän odottaa siis vastausta.
-Olga-täti?, Viivi mumisee lopulta.
-OLGA-TÄTI!, Olga-täti toistaa heilauttaen vimmatusti käsiään. -Minä olen vastuussa teistä! Minä luulen, ettei minun pian enää tarvitsisi, mutta minä olin väärässä, hän toteaa painokkaasti. Sanat näyttävät satuttavan häntä itseään miltei enemmän kuin kahta lammasta hänen edessään.
-Ymmärrättekö, että jos täältä rupeaa katoamaan ihmisiä ja hevosia metsään, joka vilisee susia, minä olen ensimmäinen sielu, jolle siitä ilmoitetaan!, Olga huutaa.
-Entä poliisi.., Tiia mumisee, mutta sitten Olga huudahtaa hänen päälleen jotakin melko pahaa poliiseista tehdäkseen pointtinsa selväksi. Tiia ounastelee, että hän kaiketi tulisi katumaan sitä myöhemmin.
-Minä olen ENSIMMÄINEN, jolle asioista ilmoitetaan!, täti jatkaa hengästyneenä.
Hän peittää kasvonsa hetkeksi käsiinsä ilmaistakseen pettymystä ja kello ehtii raksuttaa monta kertaa ennen kuin hän jatkaa saarnaansa.
-Minä, Kirsti ja teidän vanhempanne RAHOITETAAN tätä juttua. Me ollaan SIJOITTAJIA. Me OMISTETAAN tämä talo, jossa te nukutte ja välttelette puheluita, me-
Sitten, niin ironista kuin se onkin, Olgan puhelin soi. Hän kaivaa sen nopeasti esiin, laittaa korvalleen ja vastaa lempeästi: -Kulta pieni, äidillä on nyt vähän kiire, mä soitan sulle ihan kohta takaisin.
Hän lopettaa puhelun ja asettaa kasvoilleen taas saman pettyneen ilmeen, joka hänellä oli aiemminkin.
-Tytöt, hän sanoo nyt hieman rauhallisemmin, mutta silti yhtä painokkaasti.
Tiia vilkaisee levottomana Viiviä, joka katsoo pelokkaana tätiään. Nyt tulee tuomio.
Olgan ilme on tyyni, mutta vakava.
-Onko teistä tähän?
Tytöt liikahtelevat levottomina tuoleillaan.
- On!, Viivi sanoo itkun partaalla. -On! Olga-täti sä voit..
-On meistä! Eihän meillä ole ikinä aikaisemmin…, Tiia sanoo hänen päälleen.
-..sitäpaitsi sä voit katsoa tuntitilastoja ja niissä näkyy.., Viivi jatkaa.
-..Eikä me olla edes aiemmin riidelty!, Tiia lisää.
-Kenellekään ei sattunut mitään!, Viivi sanoo lopuksi, ja tulee hiljaista.
Olga katsoo heitä arvioivasti. Hän ei erottanut sekamelskasta ainoatakaan kokonaista lausetta, mutta pystyy kuitenkin huomaamaan, miten paljon asia tytöille merkitsee.
-Juttu on siinä, hän aloittaa ja katsoo kumpaakin tyttöä silmiin. He näyttävät kamalan nuorilta.-.. että tähän projektiin on laitettu paljon resursseja. Me ei annettaisi tällaista määrää rahaa teidän käsiin missään todellisuudessa ja sanottaisi, että tehkää mitä haluatte.
Viivi ja Tiia näyttävät nolostuneilta.
-Vähin, mitä te voitte tehdä, on raportoida meille, miten täällä sujuu!
Se on totta, ja tytöt tajuavat sen nyt. Vaikka he asuvatkin Helmipuron tallilla kahdestaan, ei se tarkoita, etteikö ole monia muitakin ihmisiä, joille tallin asiat kuuluvat. Viivin täti Olga ja Tiian täti Kirsti ovat molempien tyttöjen vanhempien lisäksi merkittäviä henkilöitä heidän unelmansa onnistumisen kannalta.
He molemmat pyytävät anteeksi, ja tarkoittavat sitä vilpittömästi.
Olga-täti näyttää pehmenevän hiukan ja huokaisee. Sitten hän istuu pöydän ääreen tyttöjä vastapäätä ja ottaa esiin lehtiön ja mustekynän. Tytöt suorastaan säikähtävät sen nähdessään. Jokin sopimus? Pitikö sitä muuttaa? Eivätkö he saa jatkaa enää Helmiksessä? Tähänkö kaikki päättyy?
-Näin me teemme jatkossa.., täti aloittaa kylmän viileästi ja kirjoittaa otsikon paperiin.
Tiia ja Viivi katsovat tarkkaan jokaista kynän suhahdusta.
-Minulle soitetaan joka ikinen maanantai ja torstai.
Viivi nielaisee, mutta nyökkää.
-Mitään päätöksiä ei tehdä ilman minua, täti sanoo seuraavaksi ja kirjoittaa senkin ylös.
Tiia vilkaisee Viiviä, mutta he eivät sano mitään. Kuinkakohan pitkälle lista vielä jatkuisi?
-...Ja te hankitte lisää apua, täti sanoo kirjoitettuaan numeron kolme paperiin.
-Meillä on kyllä porukkaa, Viivi sanoo.
-Ei, nyt en tarkoita hevosten hoitajia ja sen sellaista. Tarkoitan, että täällä tulisi olla lisää ihmisiä auttamassa teitä.
Tädin ilme on ankara.
-Meillä on kaksi tallityöntekijää ja viikonlopputyöläisiä, Tiia sanoo varovasti.
-Ei riitä. Minä haluan, että täällä asuu joku kanssanne.
Tiia ja Viivi katsovat tätiä järkyttyneinä. Nyt he vasta kunnolla yllättyivät.
-Siis mitä?, Viivi kysyy, kun ei muutakaan saa sanotuksi.
-Eihän, Tiia sanoo ja vastustelun kipinä alkaa syttyä hänen silmiinsä.
-Juuri niin. Tänne taloon tai johonkin piharakennukseen, aivan sama minulle. Haluan, että joku vastuullinen aikuinen asuu täällä myös, täti selittää tasoittaen paperinippua käsissään.
Viivi aikoo sanoa, että hehän ovat vastuullisia aikuisia, mutta Tiia ehtii ensin ja pilaa kaiken:
-Ethän sä voi sellaista määrätä, Tiia sanoo jo hippu kiukkua äänessään. Viivi puree huultaan.
-Taatusti voin!, Olga hihkaisee. - Minä omistan tämän tilan. Te pyöritätte sitä. Ja tämä teidän kotileikki loppuu nyt tähän.
-Olga…, Viivi anelee. -Me pärjätään kyllä ja-
-Ette pärjää, Olga sanoo ankarasti. -Minä olen kyllä nähnyt, mitä siitä seuraa, kun teille antaa liikaa vastuuta. Asia on miten on ja tästä on aivan turha ruveta kiukuttelemaan.
Viimeisen hän kohdistaa selvästi enemmän Tiian suuntaan.
-Minä keksin kyllä jonkun, Olga sanoo. -Ja kunnes löydän jonkun, minä asun täällä teidän kanssanne.
Sitten hän nyökkää tytöille asiallisesti ja menee olohuoneeseen soittamaan tyttärelleen.
Tiia ja Viivi katsovat toisiaan epätoivoisina, mutta eivät osaa sanoa mitään.