❅Huurteenhukkia osa 11❅
Varjo
Suurta punaista tallirakennusta peittää valaiseva lumivaippa, vaikka pihalla on muuten pimeää. Miltei jokaisella seinällä on ovi, mies huomioi, kun hän lähestyy rakennusta vaivihkaa.
Hän päättää mennä sisälle pienestä takaovesta, joka vie ilmeisesti jonkinlaiseen varastoon. Ovi on auki, ja hän hymyilee. Miten typerää! Satulahuoneesta hän löytää melko nopeasti tiensä tallin puolelle.
Käytävät ovat hämärät, mutta sisällä voi tuntea hevosten läsnäolon. Mies sytyttää taskulamppunsa ja alkaa kävellä karsinoiden viertä kuin käyden läpi kaikkia hevosia yksi kerrallaan…
❅❅❅❅❅❅❅❅❅❅
Pakkaslumi narskuu kenkien alla, kun Tiia kävelee kohti tallia. Hänellä on jo ruudulliset pyjamahousut jalassaan, vaikka kello onkin vasta yhdeksän. Ylleen hän on heittänyt ylisuuren toppatakin ja lämpöiset bootsit. Takin taskussa hän tuntee tallin avaimet ja palan porkkanaa.
Pää on edelleen hieman sekaisin kaikesta. Vasta eilen hän oli meinannut tippua Ikilaulun jyrkänteeltä kuolemaansa, ja tänään oli Olga tullut määräilemään heidän elämäänsä. Kaikesta huolimatta piti jatkaa normaaleja rutiineja. Hän oli menossa lukitsemaan tallia yöksi ja moikkaamaan vielä Hallaa. Porkkana oli tammaa varten.
Hän raottaa tallin ovea ja astuu sisään hämärään. Hän ojentaa kättään kohti valokatkaisijaa, mutta jokin saa hänet jähmettymään. Aivan kuin hän olisi kuullut jonkun henkäisevän jossakin lähellä. Talli on täynnä hevosia, mutta siinä äänessä oli jotakin ihmismäistä… Kylmät väreet liukuvat pipon alle niskaan. Jokin tuntuu olevan vinossa.
-Haloo?, Tiia sanoo, ja hänen äänensä kaikuu pitkin tallin käytävää. Vastausta ei kuulu. Hän päättää jättää oven takanaan sulkematta ja hiipii peremmälle talliin. Hitaasti hän puristaa avaimet nyrkkiinsä taskussaan päästämättä ääntäkään.
Ovi, jonka hän jätti auki taakseen narahtaa, ja Tiia kääntyy sydän jyskyttäen ympäri. Oviaukkoa vasten hän näkee, kuinka pitkä hahmo kulkee ulos ovesta ja sulkee sitä takanaan. Millisekunnin ajan Tiia ehtii nähdä soiron kasvoista; parransänkeä, tummat lyhyet hiukset sekä kuunvalossa hohtavan silmän, joka katsoo suoraan häneen. Sitten hahmo on poissa ja ovi sulkeutuu naksahtaen.
Tiia ei uskalla liikkua. Hahmo oli ollut aivan hänen vieressään. Olisiko se voinut olla Mikah?
Yhtäkkiä hän kuulee pihalta auton ääniä ja pistää juoksuksi tallipihaan vievää ovea kohti. Jos se oli varas, hänet täytyy pysäyttää. Hämärän käytävän poikki hän rynnistää vanhasta muistista ponipuolen sivukäytävän ovelle. Hän avaa raskaan oven niin nopeasti kuin pystyy. Hän pinkaisee ulos pakkaseen, mutta törmääkin kivuliaasti johonkuhun.
-Ai!
Tiia peruuttaa säikähtäneenä niin että on kaatua.
-Pysy kaukana!, hän kiljaisee.
-Tiia, mitä ihmettä sä oikein teet?
Se onkin Mikahin tuttu ääni, ja tarkemmalla tarkastelulla häneenhän Tiia olikin törmännyt. Helpotuksen aalto kulkee Tiian lävitse.
-Ai solet sinä, Tiia huokaisee. Hän on aivan hengästynyt.
Sitten hän katsoo ympärilleen säikähtäneenä. Minne varas katosi?
-Mikä sun on?, Mikah kysyy kulmiaan kurtistaen. Tiia näyttää olevan säikkynä kuin rusakko tienristeyksessä.
-Täällä oli joku…, Tiia selittää.
-Miten niin joku?
-Joku tallissa, se katto mua… Olitko se sinä?, Tiia kysyy äkkiä.
Mikah näyttää huolestuneelta.
-En ollut… Oletko sä ihan kunnossa?
-Olen, olen…, Tiia sanoo. -Se taisi lähteä… Se näytti jotenkin vähän sulta…
Tiia huomaa, ettei pihassa ole muita autoja kuin Mikahin matala tummansininen heidän omiensa lisäksi. Ilta on rauhallinen, eikä pihalta kuulu ääntäkään. Olisiko hän voinut kuvitella kaiken? Ei kai…
Sitten hän katsoo uudelleen huolestuneen näköistä Mikahia.
-Ehkä mie vaan kuvittelin, Tiia mumisee lopulta. -Mitä sä teet täällä tähän aikaan?
-Mä tulin tuomaan sulle yhden jutun ja sitten mä kuulin tallista ääniä, joten ajattelin, että sä taidat olla siellä, Mikah selittää.
-Ai, Tiia sanoo hämillään. -Minkä jutun?
Mikah punastuu, mutta sitä ei onneksi huomaa ulkona pimeässä.
He menevät sisälle lämpimään talliin ja sytyttävät vihdoin valot. Talli näyttää tavallisen lempeältä. He käyvät läpi kaikki karsinat, satulahuoneen, rehuhuoneen sekä wc:t, mutta missään ei näy ketään ylimääräistä.
-Oletko sä ihan varma, että sä näit jonkun?, Mikah kysyy, kun kierros on tehty ja he ovat palanneet takaisin tallin keskiosaan tyhjälle karsinalle, jossa säilytetään heinää.
-En mä enää ole varma. Jos täällä joku olikin, niin ei taira olla enää, Tiia sanoo ja käy tallia yhä läpi katseellaan.
-Mutta!, hän sanoo sitten ja suuntaa silmänsä takaisin Mikahiin. -Mikä se juttu on?
-Aa…, Mikah mumisee. Nyt hänen punastuksensa on näkyvissä.
Hän ei keksi mitään sanottavaa, ojentaa vain Tiialle paperipussin.
Tiia hymyilee jo valmiiksi. Hän kurkistaa pussiin ja nostaa sieltä surullisen kuuluisan oranssin ponin. Tiian silmät sädehtivät onnesta hänen pidellessään Hallaksi huolimattomasti maalattua muovihevosta. Sillä on jopa pieni serlasta tehty kipsi jalassaan.
-Tämon maailman hienoin poni, Tiia naurahtaa Mikahille.
Mies katsoo häntä epäilevästi.
-Viivi kertoi sulle, eikö kertonutkin, hän murahtaa nolona.
Tiia pudistaa päätään hieman liian leveästi hymyillen.
-Niinpä tietysti, Mikah sanoo, mutta ei voi olla täysin vakavissaan.
-Kiitos!, Tiia sanoo ja halaa Mikahia.
Sitten hän irrottautuu ja katsoo oranssia ponia hieman surullisen näköisenä.
-Ja kiitos myös siitä, kun…, hän aloittaa.
-Ei sun tarvitse siitä kiittää, Mikah sanoo. -Jos mä en olisi löytänyt sua niin joku muu olisi.
-Ei ole totta, Tiia sanoo painokkaasti ja nostaa katseensa. -Mä olisin voinut kuolla, Mikah.
Mikah katsoo Tiiaa vakavana.
-Kiitos, Tiia sanoo vilpittömästi.
-Any time, Mikah hymyilee.
Tiia katsoo häntä silmät hieman killellen.
-Oikeastaan, hän lisää hetken kuluttua. -Mullakin on sulle jotain...
Mikah naurahtaa.
-Älä vaan sano, että sä annat mulle oikean hevosen, niin että mun on pakko olla täällä enemmän!
Hänen hymynsä kuitenkin hyytyy äkkiä, kun hän näkee Tiian paniikinomaisen katseen.
-En tietenkään, Tiia naurahtaa väkinäisesti. Hän piilottelee selvästi jotakin.
-Tiia?, Mikah sanoo yllättyneenä. -Et kai sä oikeasti..
-No… Ehkä mä ajattelin.. Mutta… Mutta nythän sä et edes ehtisi…, Tiia sopertaa vastaukseksi.
-Ai, Mikah mumisee. Hän on mennyt hämilleen, eikä tiedä mitä sanoa.
Laskeutuu outo hiljaisuus. Mikah yrittää keksiä jotakin sanottavaa, mutta hänestä tuntuu, että aivojen tilalla hänellä on vain yksi iso solmu.
-Mutta hei, kiitos tästä ponista, Tiia hihkaisee ylipirteästi.
-Eipä mitään, Mikah vastaa naurahtaen.
-Kaipa nyt on jo aika myöhä…, hän jatkaa.
-Joo, Tiia sanoo.
-Noh, mä taidan mennä kotiin, Mikah sanoo ja viittoo ulos.
-Mä tulen myös, Tiia vastaa. -Tai siis en teille vaan meille.. Tai siis omaan kotiin, hän sopertaa.
Mikah naurahtaa kiusaantuneena. Hänen poskensa punottavat jälleen.
He menevät takaisin ulos kireään pakkaseen ja pysähtyvät hetkeksi tuijottamaan tallin päällä kupuna kaareutuvaa häikäisevän kirkasta tähtitaivasta. Tiia katsoo lumoutuneena sumeaa linnunrataa, joka näyttää olevan yhtä aikaa hyvin lähellä ja hyvin hyvin kaukana.
Hän päättää mennä sisälle pienestä takaovesta, joka vie ilmeisesti jonkinlaiseen varastoon. Ovi on auki, ja hän hymyilee. Miten typerää! Satulahuoneesta hän löytää melko nopeasti tiensä tallin puolelle.
Käytävät ovat hämärät, mutta sisällä voi tuntea hevosten läsnäolon. Mies sytyttää taskulamppunsa ja alkaa kävellä karsinoiden viertä kuin käyden läpi kaikkia hevosia yksi kerrallaan…
❅❅❅❅❅❅❅❅❅❅
Pakkaslumi narskuu kenkien alla, kun Tiia kävelee kohti tallia. Hänellä on jo ruudulliset pyjamahousut jalassaan, vaikka kello onkin vasta yhdeksän. Ylleen hän on heittänyt ylisuuren toppatakin ja lämpöiset bootsit. Takin taskussa hän tuntee tallin avaimet ja palan porkkanaa.
Pää on edelleen hieman sekaisin kaikesta. Vasta eilen hän oli meinannut tippua Ikilaulun jyrkänteeltä kuolemaansa, ja tänään oli Olga tullut määräilemään heidän elämäänsä. Kaikesta huolimatta piti jatkaa normaaleja rutiineja. Hän oli menossa lukitsemaan tallia yöksi ja moikkaamaan vielä Hallaa. Porkkana oli tammaa varten.
Hän raottaa tallin ovea ja astuu sisään hämärään. Hän ojentaa kättään kohti valokatkaisijaa, mutta jokin saa hänet jähmettymään. Aivan kuin hän olisi kuullut jonkun henkäisevän jossakin lähellä. Talli on täynnä hevosia, mutta siinä äänessä oli jotakin ihmismäistä… Kylmät väreet liukuvat pipon alle niskaan. Jokin tuntuu olevan vinossa.
-Haloo?, Tiia sanoo, ja hänen äänensä kaikuu pitkin tallin käytävää. Vastausta ei kuulu. Hän päättää jättää oven takanaan sulkematta ja hiipii peremmälle talliin. Hitaasti hän puristaa avaimet nyrkkiinsä taskussaan päästämättä ääntäkään.
Ovi, jonka hän jätti auki taakseen narahtaa, ja Tiia kääntyy sydän jyskyttäen ympäri. Oviaukkoa vasten hän näkee, kuinka pitkä hahmo kulkee ulos ovesta ja sulkee sitä takanaan. Millisekunnin ajan Tiia ehtii nähdä soiron kasvoista; parransänkeä, tummat lyhyet hiukset sekä kuunvalossa hohtavan silmän, joka katsoo suoraan häneen. Sitten hahmo on poissa ja ovi sulkeutuu naksahtaen.
Tiia ei uskalla liikkua. Hahmo oli ollut aivan hänen vieressään. Olisiko se voinut olla Mikah?
Yhtäkkiä hän kuulee pihalta auton ääniä ja pistää juoksuksi tallipihaan vievää ovea kohti. Jos se oli varas, hänet täytyy pysäyttää. Hämärän käytävän poikki hän rynnistää vanhasta muistista ponipuolen sivukäytävän ovelle. Hän avaa raskaan oven niin nopeasti kuin pystyy. Hän pinkaisee ulos pakkaseen, mutta törmääkin kivuliaasti johonkuhun.
-Ai!
Tiia peruuttaa säikähtäneenä niin että on kaatua.
-Pysy kaukana!, hän kiljaisee.
-Tiia, mitä ihmettä sä oikein teet?
Se onkin Mikahin tuttu ääni, ja tarkemmalla tarkastelulla häneenhän Tiia olikin törmännyt. Helpotuksen aalto kulkee Tiian lävitse.
-Ai solet sinä, Tiia huokaisee. Hän on aivan hengästynyt.
Sitten hän katsoo ympärilleen säikähtäneenä. Minne varas katosi?
-Mikä sun on?, Mikah kysyy kulmiaan kurtistaen. Tiia näyttää olevan säikkynä kuin rusakko tienristeyksessä.
-Täällä oli joku…, Tiia selittää.
-Miten niin joku?
-Joku tallissa, se katto mua… Olitko se sinä?, Tiia kysyy äkkiä.
Mikah näyttää huolestuneelta.
-En ollut… Oletko sä ihan kunnossa?
-Olen, olen…, Tiia sanoo. -Se taisi lähteä… Se näytti jotenkin vähän sulta…
Tiia huomaa, ettei pihassa ole muita autoja kuin Mikahin matala tummansininen heidän omiensa lisäksi. Ilta on rauhallinen, eikä pihalta kuulu ääntäkään. Olisiko hän voinut kuvitella kaiken? Ei kai…
Sitten hän katsoo uudelleen huolestuneen näköistä Mikahia.
-Ehkä mie vaan kuvittelin, Tiia mumisee lopulta. -Mitä sä teet täällä tähän aikaan?
-Mä tulin tuomaan sulle yhden jutun ja sitten mä kuulin tallista ääniä, joten ajattelin, että sä taidat olla siellä, Mikah selittää.
-Ai, Tiia sanoo hämillään. -Minkä jutun?
Mikah punastuu, mutta sitä ei onneksi huomaa ulkona pimeässä.
He menevät sisälle lämpimään talliin ja sytyttävät vihdoin valot. Talli näyttää tavallisen lempeältä. He käyvät läpi kaikki karsinat, satulahuoneen, rehuhuoneen sekä wc:t, mutta missään ei näy ketään ylimääräistä.
-Oletko sä ihan varma, että sä näit jonkun?, Mikah kysyy, kun kierros on tehty ja he ovat palanneet takaisin tallin keskiosaan tyhjälle karsinalle, jossa säilytetään heinää.
-En mä enää ole varma. Jos täällä joku olikin, niin ei taira olla enää, Tiia sanoo ja käy tallia yhä läpi katseellaan.
-Mutta!, hän sanoo sitten ja suuntaa silmänsä takaisin Mikahiin. -Mikä se juttu on?
-Aa…, Mikah mumisee. Nyt hänen punastuksensa on näkyvissä.
Hän ei keksi mitään sanottavaa, ojentaa vain Tiialle paperipussin.
Tiia hymyilee jo valmiiksi. Hän kurkistaa pussiin ja nostaa sieltä surullisen kuuluisan oranssin ponin. Tiian silmät sädehtivät onnesta hänen pidellessään Hallaksi huolimattomasti maalattua muovihevosta. Sillä on jopa pieni serlasta tehty kipsi jalassaan.
-Tämon maailman hienoin poni, Tiia naurahtaa Mikahille.
Mies katsoo häntä epäilevästi.
-Viivi kertoi sulle, eikö kertonutkin, hän murahtaa nolona.
Tiia pudistaa päätään hieman liian leveästi hymyillen.
-Niinpä tietysti, Mikah sanoo, mutta ei voi olla täysin vakavissaan.
-Kiitos!, Tiia sanoo ja halaa Mikahia.
Sitten hän irrottautuu ja katsoo oranssia ponia hieman surullisen näköisenä.
-Ja kiitos myös siitä, kun…, hän aloittaa.
-Ei sun tarvitse siitä kiittää, Mikah sanoo. -Jos mä en olisi löytänyt sua niin joku muu olisi.
-Ei ole totta, Tiia sanoo painokkaasti ja nostaa katseensa. -Mä olisin voinut kuolla, Mikah.
Mikah katsoo Tiiaa vakavana.
-Kiitos, Tiia sanoo vilpittömästi.
-Any time, Mikah hymyilee.
Tiia katsoo häntä silmät hieman killellen.
-Oikeastaan, hän lisää hetken kuluttua. -Mullakin on sulle jotain...
Mikah naurahtaa.
-Älä vaan sano, että sä annat mulle oikean hevosen, niin että mun on pakko olla täällä enemmän!
Hänen hymynsä kuitenkin hyytyy äkkiä, kun hän näkee Tiian paniikinomaisen katseen.
-En tietenkään, Tiia naurahtaa väkinäisesti. Hän piilottelee selvästi jotakin.
-Tiia?, Mikah sanoo yllättyneenä. -Et kai sä oikeasti..
-No… Ehkä mä ajattelin.. Mutta… Mutta nythän sä et edes ehtisi…, Tiia sopertaa vastaukseksi.
-Ai, Mikah mumisee. Hän on mennyt hämilleen, eikä tiedä mitä sanoa.
Laskeutuu outo hiljaisuus. Mikah yrittää keksiä jotakin sanottavaa, mutta hänestä tuntuu, että aivojen tilalla hänellä on vain yksi iso solmu.
-Mutta hei, kiitos tästä ponista, Tiia hihkaisee ylipirteästi.
-Eipä mitään, Mikah vastaa naurahtaen.
-Kaipa nyt on jo aika myöhä…, hän jatkaa.
-Joo, Tiia sanoo.
-Noh, mä taidan mennä kotiin, Mikah sanoo ja viittoo ulos.
-Mä tulen myös, Tiia vastaa. -Tai siis en teille vaan meille.. Tai siis omaan kotiin, hän sopertaa.
Mikah naurahtaa kiusaantuneena. Hänen poskensa punottavat jälleen.
He menevät takaisin ulos kireään pakkaseen ja pysähtyvät hetkeksi tuijottamaan tallin päällä kupuna kaareutuvaa häikäisevän kirkasta tähtitaivasta. Tiia katsoo lumoutuneena sumeaa linnunrataa, joka näyttää olevan yhtä aikaa hyvin lähellä ja hyvin hyvin kaukana.
-Vau, hän sanoo. -Ehkä seon ihan hyvä, että jouluvalot hajosivat. Tähret näkyy nyt niin hyvin.
-Totta, Mikah sanoo katsoen hänkin edelleen taivaalle.
-Hei Tiia?, hän kuulee sitten itsensä sanovan hetken mielijohteesta.
-Mm?
-Olisiko se ollut Totti?
Nyt nainen kääntyy katsomaan Mikahia. Tiia nyökkää vastaukseksi. Hetken hän odottaa, että Mikah sanoisi jotakin. Ehkä hän ottaisi hevosen vastaan ja tulisi Helmikseen taas joka päivä. Ehkä he maastoilisivat yhdessä vielä entistäkin enemmän...
Mikah katsoo Tiiaa aprikoiden mielessään ahkerasti. Hänen tekee kovasti mieli sanoa, että hän tahtoisi hevosen itselleen. Voisiko se mennä niin vain? Toisaalta hän oli juuri aloittanut työnsä muuallakin kuin Helmiksessä… Hän oli juuri pääsemässä elämässään eteenpäin johonkin, mihin hänen oli kaiketi tarkoitus pyrkiä… Mutta miksi hänen sitten yhtäkkiä teki mielensä ankkuroida itsensä tämän punaisen tallin pihaan ja jäädä ikihyviksi?
Tiian tummista silmistä heijastuu pala tähtitaivasta. Hän näyttää odottavan jonkinlaista vastausta, ja Mikah panikoi. Eihän hän millään voisi nyt omistaa omaa hevostaan.
-Ihan kiva ajatus, hän sanoo lopulta lievästi naurahtaen.
Tiia hymyilee hieman, mutta Mikah pystyy aistimaan tämän pettymyksen jotenkin.
-No, hyvää yötä sitten, Tiia sanoo ja nostaa hartioitaan kylmästä. -Aja varovasti kotio.
Mikah ei osaa kuin nyökätä ja katsoa hetken kuinka Tiia lähtee lukitsemaan tallin ovia suureen päällystakkiinsa hukkuen.
❅❅❅❅❅❅❅❅❅❅
Sisällä on lämmintä ja ihanan ruoantuoksuista. Tiia ottaa bootsit jalastaan ja laittaa takkinsa naulakkoon. Sen jälkeen hän hipsii kohti yläkertaa, mutta pysähtyy portaissa. Olga istuu olohuoneen sohvalla läppäriään näpytellen.
Tiia mumisee hiljaisen hyvän yön toivotuksen ja kipittää sitten portaat ylös asti jäämättä edes kuuntelemaan vastausta. Hän suuntaa ensin omalle ovelleen, mutta muuttaa mielensä viime hetkellä.
Viivin huoneen ovi on raollaan ja valo on päällä. Tiia kurkistaa sisään.
Viivi istuu lattialla ja viikkaa vaatteitaan. Hän huomaa pian pään ovenraossa.
-Hei, hän sanoo lempeästi.
-Moi, Tiia vastaa ja sulkee oven perässään. Hän istahtaa nojatuoliin huoneen nurkkaan.
Viivi jatkaa vaatteiden viikkaamista, mutta sanoo pian kuunneltuaan hiljaisuutta tarpeeksi:
-No?
-Mikah taitaa lähteä, Tiia sanoo, ja yllättyy itsekin tärisevästä äänestään. Silmissä on kyyneleitä.
-Eihän?, Viivi henkäisee ja katsoo Tiiaa huolestuneena.
-Mä tierän, että se on vaan tallityöntekijä, mutta-, Tiia niiskuttaa ja yrittää peitellä kasvojaan.
-No eikä todellakaan ole!, Viivi sanoo ja tulee halaamaan häntä. -Mistä sä olet saanut päähäsi, että se muka lähtisi?
-Se ei halunnut Tottia, Tiia sanoi. -Mie luulen, että se aikoo lähteä pikku hiljaa…
Viivi katsoo Tiiaa vakavasti. Hän tietää, että Tiia on jo hetken aikaa aikonut tarjota Tottia Mikahille omaksi.
-Sanoiko se syytä?
-Ei oikiastaan, Tiia vastaa ja pyyhkii kasvojaan hihaansa.
Viivi katsoo parasta ystäväänsä ymmärtäväisesti.
-Kuule, Viivi aloittaa. -Mä en harkitsisikaan lähtöä täältä yhtään minnekään, jos mä en olisi ihan varma, että Mikah jäisi.
Tiia katsoo häntä kyyneleisin silmin.
-Mistä sä voit tietää?, Tiia kysyy.
-Mä vain tiedän, Viivi vakuuttaa.- Täällä on sellaisia asioita, mitä missään muualla ei ole.
-Niin, Totti, Tiia pohtii.
-No niin just, Viivi naurahtaa.
Sitten hän nouse tuolilta ja ojentaa Tiialle kätensä.
-Tule, mennään tekemään kaakaota.
-Olga on siellä, Tiia sanoo kauhuissaan.
-Se on jo leppynyt, Viivi sanoo.
-No mennään sitte.
He suuntaavat käsi kädessä keittiöön.
Kaakao ei ole koskaan maistunut niin hyvältä.