Pakkasta ja salaisuuksia
osa 8
Lue sarjan aiempi osa täältä.
Tiia kiipeää aidan yli Myyn aitaukseen ja menee silittämään tammaa. Kenties he saisivat aikaan taas yhtä paljon edistystä kuin edellisillä koulutuskerroilla. “Heippa, Myy”, Tiia puhelee ja silittää tamman pörröistä, täplikästä turkkia. Hevonen tuntuu huomaavan, että nainen oli allapäin. Se tönäisee Tiian päätä turvallaan ja hamuaa taskuja leikkisästi. Itsepäinen, kuuma kyynel vierähtää Tiian poskelle, mutta hän hukuttaa päänsä hevosen harjaan ja halaa sen kaulaa. Hän kuulee hevosen sykkeen, sen suuri sydän jyskyttää rauhallisesti, vaikka sen sielu on levoton ja silmät valppaat. Yhtäkkiä Tiia kurtistaa kulmiaan. Jokin on vinossa. Hän astuu kauemmaksi hevosesta. Sen karva selästä on painunut ja sen rinnuksissa on kuivunutta hikeä. “Mitä…”, Tiia mumisee ja tarkastelee hevosta lisää. Myös vatsan alla on jälki. Tiia katselee ympärilleen kumma tunne vatsassaan. Silloin hän huomaa myös myllätyn tarhan. Hevonen on juossut hangessa ympyrää niin, että lumen alta pintaan on noussut maata. Tiia kääntää katseensa hevoseen. Voisiko se olla niin stressaantunut? Hän ei käsittänyt. Hevonen oli vaikuttanut melko rauhalliselta joka kerta, kun hän oli kävellyt sen tarhan ohi. Ja aina kouluttaessakin se oli käyttäytynyt normaalisti, tai ainakin joka kerta normaalimmin... ------------------------------------------------------------------------------------------------------------- Viivi näpyttelee puhelintaan kulmat kurtussa. Missä ihmeessä kaikki tallitytöt olivat tänään? Ketään ei näy missään ja hommia jää tekemättä. Koristelukin on vielä kesken. Hän avaa Helmiksen hoitajat -Whatsapp ryhmän ja näppäilee viestin. “Missä kaikki on tänään? Koristelut pitäis hoitaa loppuun ja musta ei oo oikein kiipeilemään tikapuilla.” Hän lähettää viestin ja odottaa hetken kärsimättömänä huultaan purren. Pling! Joku vastaa. “Sori, mä en tänään pääsekään, tuli kiireitä”, Sofien viestissä lukee. “Joo mulla sama”, tulee hieman eri muodossa ainakin viideltä ihmiseltä. “!?”, Viivi vastaa ja laittaa perään vihaisen emojin. Juuri silloin Ella erehtyy kävelemään tallikäytävällä. “Hei! Ella”, Viivi huudahtaa. “Luojan kiitos, sä voit auttaa mua!” “Öö-, Ella aloittaa ja vilkuilee ympärilleen. “En mä oikeastaan voi. Mä vaan hoidan nopeasti Tuuren ja sitten mun pitää niinkuin… Juosta kotiin. Mulla on oikeasti ihan kauhea kiire.” “Täh?! Mikä kaikkia vaivaa tänään”, Viivi kysyy turhautuneena. Ella kohauttaa pikaisesti olkapäitään ja pujahtaa Tuuren karsinaan. Viivi lähtee klinkkaamaan närkästyneenä keppiensä kanssa takaisin sisälle. Ei sitten kun ei kerta apua saa! ---------------------------------------------------------------------------------------------------------------- RÄTS! Kirves halkaisee puunklapin kovan äänen saattelemana siististi kahteen osaan. Mikah heittää palaset suureen kasaan oikealla puolellaan. Konemaisesti hän ottaa seuraavan klapin, asettaa sen pölkylle ja heilauttaa kirveen uudelleen niin, että seuraavakin klapi halkeaa. Mikah suoristaa selkänsä ja pyyhkäisee otsaansa. Hengitys höyryää hämärässä talvi-illassa. Ainoa valo tulee kauempaa talosta sisältä. Hetken levättyään tämä laittaa pölkylle taas uuden klapin ja tarttuu kirveeseen. “Eiköhän meillä ole jo tarpeeksi.” Mikah kääntyy katsomaan enoa, joka hymyilee hänelle lempeästi. Mikah halkaisee vielä yhden klapin ja laskee kirveen sitten maahan. “Kerroitko sä sille?”, Mikah kysyy ja alkaa kerätä klapeja pinoon. “Mitä kenelle?”, eno kysyy ja hakee kaksi klapia kauempaa. “Aa”, hän sanoo sitten ihan kuin ei olisi koko ajan tiennyt. “Tiia sai tietää Bournesta?” Mikah kerää vain klapeja eikä vilkaisekaan enoaan. “Minä en kertonut”, eno sanoo. “Rupesiko se järjestämään sulle läksiäisjuhlia, kun näytät olevan noin hyvällä tuulella?” hän myhäilee sitten. “Hei!”, Mikah varoittaa posket punehtuneena. “Okei, okei”, eno sanoo, mutta hymyilee edelleen. He keräävät hetken klapeja hiljaisuudessa. “Se hommasi jo uuden tallityöntekijänkin”, Mikah sanoo hetken kuluttua. “Mm”, eno sanoo mietteliäänä. “Minusta kuulostaa siltä, että hän ei pitänyt uutisista.” Mikah mulkaisee enoa. “Miksiköhän hän pahoitti siitä niin mielensä”, eno kysyy myhäillen kevyesti. Mikah suoristaa selkänsä hämillään. “No miksi?”, hän kysyy. Eno naurahtaa. “Mieti sitä.” He heittävät klapikasat koreihin. Mikah miettii hetken. “Se on kuitenkin puoli vuotta”, Mikah mumisee. “Siinä ehtii tapahtua paljon.” Eno hymyilee leveästi ja katsoo siskonpoikaansa huvittuneen liikuttuneena. “En usko, kun teistä kahdesta on kyse!” Mikah yrittää näyttää vihaiselta. Eno alkaa nauraa räkättää. “Mitä, kuinka kauan sä olet nyt ollut siellä? Kuusi vuotta! Hah! Poijaalla on ollut kuusi vuotta aikaa! Hahaha!” “Ole hiljaa”, Mikah mumisee. “Sitä paitsi, sähän olet asunut Joannen naapurissa jo ainakin kakskyt vuotta”, hän lisää. “Ohhoo, äläs kuule yhtään poika aloita!” eno sanoo varoittavasti, mutta pilke silmäkulmassaan. Hän tiputtaa klapikorin ja kahmaisee maasta lunta. Mikah kiljaisee ja vetää äkkiä hupun niskaansa. |