Pakkasta ja salaisuuksia
osa 9
Lue sarjan aiempi osa täältä.
21. joulukuuta: Pimeä, rauhallinen hiljaisuus. Kello raksuttaa. Kuunvalo heijastuu makuuhuoneen lattiaan ja kiiluviin, sinisiin silmiin. Tiia säpsähtää hereille ja katsoo ympärilleen levottomana. Mikä hänet oli herättänyt? Hän huomaa vieressään makaavan Nymerian olevan valppaana. Sen pää on pystyssä ja se tuijottaa kohti ikkunaa sinisillä silmillään. “Mitä siellä on?”, Tiia kysyy ja nousee ripeästi vuoteesta. Ennenkuin hän ehtii ikkunan luo, siihen osuu välähtävä taskulampun valo jostakin ulkoa. Vai oliko se sittenkin vain jokin kuunvalon välähdys? Kuuliko hän jonkun kolahduksenkin? Nyt hän ei ollut enää varma. Sydän jyskyttää rinnassa. Tiia hipsii aulaan ja koputtaa Viivin makuuhuoneen oveen, mutta tämä nukkuu sikeästi, kun Tiia raottaa ovea. Sitä paitsi, Viivin kipsattu jalka on laitettu koholle tyynyjen avulla. Hänestä ei olisi apua, jos pitäisi alkaa taisteluun hevosvarkaita vastaan. Taskulamppu vapisevassa kädessä Tiia kurkistaa ulos ulko-ovesta. Nymeria on seurannut perässä ja astelee sekin viekkaana ja varmajalkaisena kylmään pakkasyöhön. Tähtitaivas on kirkas, kuin tuhansien tuikkujen kupoli maailman yllä. Se tuntuu rauhoittavalta. “Jos joku nyt hyökkää kimppuun niin ainakin ehdin nähdä kauniin tähtitaivaan”, Tiia mumisee itsekseen ja kävelee epävarmana tallipihalle. Missään ei näy ketään. Talviyön hiljaisuus on kireä ja sitä viiltää vain silloin tällöin kaukainen pöllön huhuilu tai pohjoistuulen ujellus. Taskulampun valo osuu kiiluvaan silmäpariin pihattotarhassa. Tiia menee Myyn tarhan aidalle ja katsoo levotonta hevosta. Sen silmänvalkuaiset välkkyvät ja se puuskuttaa höyryä sieraimistaan. Tarha on taas myllääntynyt, se oli juossut ympäriinsä ja tehnyt hankeen kiemuraisia jälkiä. “Sinäkö se täällä riehut?” Tiia puhelee tammalle. Myy rentoutuu hieman ja kävelee tervehtimään naista aidalle. “Ei mitään hätää, kaikki hyvin”, Tiia sanoo, mutta vilkaisee vielä levottomana ympärilleen ennen kuin lähtee takaisin sisälle nukkumaan. -------------------------------------------------------------------------------------------------------------- Maverick korskuu ja pärskii innoissaan. Se rakastaa työskentelyä ja tekee kaikkensa, että selässä istuva Teemu olisi siitä ylpeä. Ja onkin. “Hieno Mave”, Teemu kehuu ja taputtaa hevosta. He hyppäävät vielä yhden sarjan. Siistiisti ja puhtaasti. Ei ongelmia. Hän hidastaa käyntiin ja antaa hevoselle pitkät ohjat. “Vau, miten sä ton teit?”, kysyy maneesiin ilmestynyt Cowboy. “Sä olet varmaan Oliver”, Teemu arvaa. Oliver onkin ollut parina viime päivänä varsinainen puheenaihe. “Joo”, Oliver vastaa. “Mä oon Teemu”, Teemu sanoo ja ratsastaa Oliverin ohi. “Osaisinpa mäkin ratsastaa noin hyvin”, Oliver sanoo ja kävelee peremmälle muuten tyhjään maneesiin. “Mikah lupaa, että mä saan ratsastaa jouluna tai jotain mutta siihen on ikuisuus”, hän jatkaa ja tutkii samalla estetolppia. Teemu katsoo Oliveria silmäkulmastaan. “Ai säkö ihan oikeasti haluat oppia ratsastamaan?” “Joo. Mä kyllä luulin, että pojat voi harrastaa vain lännenratsastusta”, Oliver sanoo ja kurtistaa kulmiaan. Teemu naurahtaa vaimeasti. “Täällä tallilla on harvoin mun ikäisiä jätkiä”, Teemu sanoo. “Huomasin”, Oliver hymyilee. “Sullahan on täällä tyttöjä vaikka muille jakaa” “Tyttöjä tulee ja menee, mutta hevoset on ja pysyy. Maverickin takia mä täällä olen”, Teemu sanoo ja taputtaa hevostaan. “Se on kyllä hieno. Joudutko sä usein pesemään sen tukkaa, kun se on niin pitkä?” Oliver kysyy. Teemu naurahtaa. “Ai harjaa? No kyllä mä sen välillä kesäisin pesen. Ja ennen kilpailuja” “Ai sä kilpailetkin?”, Oliverin silmät laajenevat. “Vau.” Teemu hymyilee mietteliäänä. “Hei kuule”, Teemu sanoo viimein. “Meitä tallipoikia on niin vähän, että kyllähän meidän pitää toisiamme auttaa. Mä voin opettaa sulle jotain perusjuttuja” “Oikeastiko?”, Oliver kysyy innoissaan. “Joo joo. Sä voit vaikka hypätä nyt jo selkään. Maverickilla pitää mennä vielä loppuravit ja -käynnit”, Teemu selittää ja hyppää alas selästä. “Sweet!”, Oliver hihkaisee innoissaan. |