❅Huurteenhukkia osa 3❅
Nuuskija
Seuraavana päivänä Helmijärvellä on seesteinen sää. Lunta ripottelee rauhallisesti, vaikka se tosin enteilee illaksi luvattua rankempaa pyryä. Kello on melkein kaksi iltapäivällä. Vielä on hetken valoisaa.
Hyrisevän bussin lämmöstä on miltei vaikea astua ulos loskaiselle pysäkille. Taru heilauttaa kuskille kättään ja lähtee kävelemään pikkutietä kohti Helmistä. Koulureppu painaa selässä, sillä sinne on lisäksi pakattu tallivaatteet. Farkuissa, nilkkasukissa ja uudessa sinisessä neuleessa ei kannata mennä tekemään tallihommia.
Taru katsahtaa ympärilleen saavuttuaan tallipihaan. Vain muutama auto kiiltelee Tallituvan edessä; Tiian romuinen lava-auto ja Mikahin matala sininen. Mistään ei kuitenkaan kuulu puhetta, vain kaukainen hirnahdus tallin takaa.
Taru harppoo kohti tallitupaa.
-Hei!
Hän hätkähtää ja kääntyy ympäri. Oliver hölkkää hänen luokseen.
-Moi, Taru sanoo nolostuneena siitä, että oli säikähtänyt.
-Mitäs sä teet täällä?, Oliver kysäisee. -Etkös sä yleensä tule tänne veljesi kanssa myöhemmin illalla?
Taru pysähtyy Tallituvan oven eteen.
-Joo, mutta mä tulin nyt auttamaan vähän tallihommissa. Koristelu taisi jäädä vähän kesken. Mitä sä sitten täällä pyörit?
-Harjoittelen, Oliver virnistää ja näyttää lassokerää kädessään.
-Eikai taas, Taru huokaisee. -Etkö sä oppinut mitään eilisestä?
Oliver vain hymyilee leveästi.
Taru pyöräyttää silmiään ja menee ovesta sisään Oliver perässään. Poika istuu sohvalle, kun Taru menee lokerolleen.
-Hei, mä huomasin, että Tiian ja Mikahin autot on täällä. Tiedätkö sä, missä ne on?, Taru kysyy etsiessään lokeron avainta.
-Menivät yhdessä maastoon kai, Oliver sanoo lassokerää näpertäen.
Taru henkäisee.
-Oikeastiko? No sepä hyvä!
Oliver kurtistaa kulmiaan.
-Mikä niin?, hän kysyy hämmentyneenä.
-Oletko sä ihan sokea niille?, Taru huokaisee. -Nehän on ihan umpirakastuneita! Hyvä, että ne menee vihdoin yhdessä maastoon, niillä kun ei ole ollut oikein aikaa toisilleen.
Oliver tuijottaa.
-Siis Tiia ja Mikah?
-Te pojat olette ihan toivottomia tällaisissa asioissa, Taru päivittelee. -Mä en välttämättä osaa lassota jouluvaloja, mutta sen verran mä kyllä tajuan, että Tiia ja Mikah on endgame.
Hän etsii lokerosta villasukkia muina naisina, eikä ole huomaavinaan Oliverin ilmettä.
-Miksei kukaan ole kertonut mulle?, poika kysyy hämmästyneenä.
-No eihän ne ole edes toisilleen kertoneet, Taru sanoo. -Eivät suostu myöntämään asiaa.
-Aijaa, Oliver sanoo ja raapii takaraivoaan.
Taru jatkaa vielä: -Ja Joona, se joka hoitaa Hallan jalkaa, pyörii täällä yltympäriinsä ja norkoilee nurkissa kellon ympäri. Se taas taitaa olla pihkassa Viiviin.
Taru vetää ulkohousut päälleen ja tunkee tallikengät jalkoihinsa. Oliver katsoo häntä arvioivasti.
-Sä taidat olla sellainen nuuskija, hän toteaa.
Taru kohauttaa olkiaan. Ei ole ensimmäinen kerta, kun hän on kuullut itsestään sanottavan niin.
-Pitää olla perillä asioista, hän toteaa.
Oliver pyörittää nyt lierihattuaan käsissään. Hän on selvästi hyvin hämmentynyt.
-Mutta nyt mä en ihan ymmärrä, hän sanoo viimein.
-Mitä niin?, Taru kysyy.
-Että miksi sä oikeasti tulit tänne asti bussilla hommia tekemään, jos kerran sä et edes ole täällä töissä tai saa palkkaa? Sullahan ei kai ole edes tuntia tänään.
Tarun ilme vakavoituu hieman.
-Koska mä vain tykkään auttaa, Taru sepittää ja nousee sulkemaan lokeron lukon.
Oliver siristää silmiään.
-Ei mene läpi, hän naurahtaa.
Taru mulkaisee häntä pahasti, mutta paljastaa sitten:
-Okei, okei… Muistatko sä viime joulun?
Nyt Oliver röhähtää nauruun:
-Ai sen, kun sä murtauduit tallille salaa yöllä ja ratsastit Tiian hevosella ja aiheutit kaikenlaista kaaosta, josta mä sain syyt niskoilleni?
Taru punastuu korviaan myöten.
-Ei sitä nyt noin tarvitse kailottaa, hän tuhahtaa. -Mutta sen juuri. Mä haluaisin osallistua jouluratsastukseen tänä vuonna. Ja mä haluaisin ratsastaa Vinskillä. Tiialla on viime joulun tapahtumat vielä varmaan aika tuoreessa muistissa. Ja oletko sä huomannut, kuinka pahalla päällä se on ollut nyt, kun Hallakin on satuttanut itsensä!?
Oliverin ilme on nyt ymmärtäväisempi.
-Eli sä siis yrität pehmitellä sitä tekemällä paljon hommia?
-Jep, Taru sanoo.
❅❅❅❅❅❅❅❅
Lumi narskuu kavioiden alla, kun Tiia ja Mikah ratsastavat tallipihasta. Maastojen kunto on tarkistettava jouluratsastusta varten, jotta tiedetään, missä kohtaa voi mennä kovempaa ja mitkä polut ovat muurautuneet umpeen. Se on parempi tehdä etukäteen kuin vasta silloin, kun perässä on yli kymmenen ratsukon letka.
Tamina pärskyy innoissaan. Tiia silittää sen kaulaa pidellen ohjia löysästi toisessa kädessään. Tamma on niin rennolla tuulella, että se tuntuu kulkevan ajatuksen voimalla. Perässä Mikah ratsastaa Totilla, joka tavallisesta poiketen vaikuttaa hieman jännittyneeltä.
Ratsukot kääntyvät rinnatusten Helmilampea kiertävälle tielle. Tiia vetää keuhkonsa täyteen raikasta talvi-ilmaa. Hetken rauha tekee hyvää kaiken maailman stressien keskellä.
-Kiva, että sä pääsit tänään mukaan, Tiia sanoo Mikahille, joka maiskuttaa hieman vastustelevaa Tottia eteenpäin.
-Niin, Mikah sanoo hajamielisesti.
-Ei ollakaan hetkeen voitu maastoilla yhres. Sulla on ollu niin palijon kaikkea muuta, Tiia sanoo ja vilkaisee Mikahia sivusilmällä.
-Niin on, tämä vastaa. -Toisaalta ihan kivaa saada vähän vaihteluakin välillä, ja tehdä hommia muuallakin.
-Varmasti, Tiia sanoo ja taputtaa Taminan kaulaa. -Eihän sitä aina jaksaisikaan samaa hommaa. Nyt sie pystyt tekemään niin paljon enemmänkin, kun on prameat koulutuksetkin kasassa.
Tiia vaipuu ajatuksiinsa. Mikah oli koko kevään Englannissa opiskelemassa, kengitystä ja hevosten hoitoa ja anatomiaa sekä ties mitä muuta. Niillä papereilla pääsi Suomessa aika pitkälle, ja Mikah olikin saanut työkeikkoja vaikka mistä muualta, eikä ehtinyt olemaan Helmijärvellä niin paljon. Poika oli sanonut, ettei lopettaisi töitään Helmiksessä, mikä oli sentään hyvä. Mutta se tarkoitti, ettei aikaa hauskanpidolle ja yhteisille maastolenkeille ollut enää niin paljon.
-No, mitä nyt?, Mikah mumisee jossain takana. -Mene!
Tiia kääntyy ympäri satulassaan. Mikah on jäänyt kauemmas ja näyttää olevan vaikeuksissa Totin kanssa. Hevosen silmänvalkuaiset välkkyvät, eikä se suostu ottamaan askeltakaan eteenpäin.
-Totti, tule!, Tiia viheltää, mutta hevonen ei kuuntele. Nainen kurtistaa kulmiaan ja kääntää Taminan ympäri mennäkseen lähemmäksi auttamaan.
Totti ottaa sen merkkinä, hypähtää ympäri itsekin ja alkaa rynnistää kovaa vauhtia kotiinpäin.
-Pysäytä, Mikah!, Tiia huutaa.
Taminakin hermostuu. Se noudattaa Tiian käskyä pysyä paikallaan, mutta vaistot käskevät sitä juoksemaan kaverinsa perään.
Mikah kaartaa Tottia tien sivuun ja se pysähtyy viimein kääntyen äkisti vasemmalle. Hän irtoaa satulasta, kiepsahtaa ilmassa ja mätkähtää rumasti lumihankeen. Noustuaan äkkiä ylös Totin ohjat edelleen käsissään, hän katsoo vauhkoontunutta hevosta hämmästyneenä.
-Kävikö pahasti?, Tiia kysyy ravatessaan lähemmäksi.
-Ei, ei muhun sattunut…, Mikah sanoo hämillään. -Mutta tästä hevosesta ei ota selkoa. Mikä sulle oikein tuli?, hän juttelee ruunalle.
Totti on pysähtynyt, mutta näyttää siltä kuin lähtisi lentoon hetkenä minä hyvänsä.
-Outoa, Tiia sanoo kulmiaan kurtistaen. -Tottihan on maastohevonen, sehän yleensä rakastaa metsässä samoilua, eikä hermoile vaikka vastaan tulisi hirvi.
-Olisko se ehkä saanut jostain jonkun kammon?, Mikah pohtii.
-En tiedä, Tiia sanoo huolestuneena. -Mutta tää pitää selvittää. Jos sillä on vain pelkoa niin mä totutan sen maastoihin uudelleen, kyllä se siitä.
Tiia katsoo vauhkoa hevosta outo tunne vatsassaan. Hän ei ole koskaan ennen nähnyt Tottia sellaisena.
❅❅❅❅❅❅❅❅
Kiiltävät nahkasaappaat kopisevat tallin käytävällä, kun Viivi astelee Seran karsinalta kohti satulahuonetta. Tallilla ei kuulu olevan ketään muuta, onhan kohta jo sulkemisaikakin. Viivi nappaa Seran liikutusvihon ja kynän hyllyltä ja istahtaa pöydän ääreen kirjoittamaan. Hän merkkaa hevoselle seuraavan viikon vapaapäivät ja kirjoittaa lyhyesti kuluneen päivän treeneistä.
“11.12.22, klo 13-14 Tasapaino- ja venyttelyharjoituksia sileällä: Aloitettiin ympyröillä ja spiraaleilla. Hienosti meni. Siirryttiin siirtymisiin ja erilaisiin ratoihin. Tosi hienosti meni. Laukannostot vasempaan hieman haastavampia, mutta hienosti meni. Lopuksi venyteltiin pitkään. Hienosti meni.”
Viivi lukee kirjoittamansa tekstin tylsistyneen näköisenä.
-Me oltaisiin niin valmiita jo kisaamaan!, hän huokaisee ja nostaa katseensa satulatelineessä kauniin tasapainoisesti istuvaan Seran estesatulaan. Hän nousee ylös, ottaa hyllyltä satularasvapurkin ja pyyhkäisee sitä muutamaan kohtaan satulan mustaa nahkaa. Se on täysin puhdas, kuin varustekaupan hyllyltä napattu. Myös metallinen merkki takakaaren ulkopuolella on pidetty kiiltävänä. Viivi haluaa varusteiden olevan priimakunnossa kisoja varten. Hän katselee niitä hetken ja huokaisee sitten syvään.
-Kyllä me vielä kisaamaan päästän, kunhan Tiia vähän leppyy, hän mumisee itsekseen ja ottaa Seran harjaämpärin mukaansa.
Tallin puolella on edelleen hiljaista, kun Viivi tekee tietään takaisin Seran karsinalle. Hän kuitenkin huomaa käytävällä kuljeksivan hahmon, ja tunnistaa heti, kuka on kyseessä. Hahmo on Joona Jyrkkä, eläinlääkärin, Hannele Jyrkän siskonpoika, joka on toiminut Helmiksessä Viivin sijaisena. Viivi ei ylläty Joonan nähdessään, sillä mies onkin viettänyt Helmiksessä jostakin syystä enemmän aikaa viimeaikoina.
-Moi!, Joona ilahtuu ja harppoo lähemmäksi.
-No moikka, Viivi sanoo hieman varautuneena. -Kai sä tiedät, että me suljetaan puolen tunnin päästä?
-Aa, no tota joo.. Mä tulin öö... Tsekkaamaan sen Hallan jalan.
-Ai, Viivi sanoo kulmiaan kohottaen ja jatkaa kävelyään Seran karsinalle.
Joona on harjoittelijana Hannelen eläinlääkäriklinikalla ja hoitaa välillä joitakin vastuutehtäviä, vaikka Viivin mielestä hän käyskenteli kyllä äsken ihan väärässä suunnassa tallia Hallan karsinaan nähden.
-Mitäs tota.. Miten menee?, Joona kysyy tunnustellen ja asettuu nojaamaan Seran karsinaan samalla, kun Viivi sukii tamman hopeankimoa karvaa.
-Normaalisti kai, Viivi sanoo. -Miltä se Hallan jalka näytti?
-Öm, normaalilta. Näytti, Joona vastaa.
-Ai voiko sillä jo ratsastaa?, Viivi innostuu.
Tämä piristäisi kyllä Tiiaa.
-Aa! Ei! Vaan tarkoitin, että ei muutoksia. Sillä tavalla normaali, Joona naurahtaa kiusaantuneena.
-Aijaa, Viivi sanoo pettyneenä.
-Mutta kyllä se varmaan tuosta paranee, Joona lohduttaa ohimennen.
-Ai paranee?, Viivi ilahtuu taas.
-Siis ei! Taikka eihän sitä sinänsä voi vielä tietää että miten.. Miten käy, Joona hölöttää ja irvistää jo melkein itselleen.
-Aa, niin… Viivi mumisee.
Hetkeksi heidän välilleen laskeutuu kiusallinen hiljaisuus.
-Teillä on täällä sopiva lämpötila hevosille, Joona sanoo viimein.
-Niin on, Viivi sanoo siirryttyään selvittämään Seran silkkistä häntää. -Täytyyhän se ollakin.
Taas tulee hetken hiljaisuus.
Viivi heittää talliloimen tamman päälle ja sulkee soljet mahan alta. Kun hän on valmis, Joona avaa hänelle karsinan oven ja laittaa sen perästä nätisti kiinni.
-Kiitos, Viivi mumisee hämillään.
❅❅❅❅❅❅❅❅
Illan hämärtyessä pohjoistuuli heittää Helmijärvelle tujakan lumipyryn. Jäistä tihkua tulee melkein vaakatasossa, eikä taskulampun valokeilassa näy muuta kuin valkoisia rakeita. Tämä ei kuitenkaan lannista nuorta Cowboyta, joka kävelee vihellellen tuttua tietä kotia kohti.
Yhtäkkiä Oliver näkee valokeilassa jotakin, joka saa hänet pysähtymään ja siristämään silmiään. Missä kohtaa se oli? Jotakin tummaa lumessa välähti, Oliver on varma siitä. Hän siirtelee taskulamppua, peruuttaa, ja siinä se on: tassunjälki.
Mahassa tuntuu outo humpsahdus.
Tassunjäljet eivät tosiaankaan ole Helmiksen lähistöllä mitään harvinaisia ilmiöitä, mutta näin suurta tassunjälkeä näkee harvoin. Oliver kumartuu katsomaan sitä tarkemmin. Se ei ole sen kummoisempi kuin koiran jälki, mutta suuri se on. Toisaalta, Oliver ajattelee, Tiialla ja Viivillähän on montakin isoa koiraa; Nymerian tassunjälki voisi helpostikin olla noin suuri. Hän yrittää katsoa, minne jälki vie, mutta lunta pyryttää siihen tahtiin, että myös hänen äsken näkemänsä jälki on kadonnut jo miltei kokonaan. Se on koiran jälki, Oliver päättää. Tietenkin se on.
Yhtäkkiä hänen takaansa alkaa kuulua matalaa jyminää. Oliver kääntyy ympäri ja näkee sokaisevat auton valot. Hän siirtyy sivummalle, mutta matala sininen auto pysähtyy hänen viereensä.
Ikkuna veivautuu hitaasti auki ja Mikah tirkistää ulos.
-Hyvä ilma jaloitella, mies tokaisee.
-Jep, Oliver sanoo ja katsoo tyhjää pelkääjän paikkaa kaipaavan näköisenä.
-Sisään sitten, Mikah myöntyy, ja Oliver kipittää äkkiä kyytiin.
Mikah kääntää nopeasti jouluradion äänenvoimakkuutta alaspäin, ja Katri Helenan Joulumaa kuuluu vain himmeänä melodiana auton hurinan yli. Oliver värisee.
-Ehtikö tulla kylmä?, Mikah kysyy.
-Joo, Oliver sanoo, vaikka ei olekaan varma johtuvatko kylmät väreet säätilasta. Hän vilkaisee taustapeiliin, ja on tyytyväinen, että pääseekin kotiin autokyydillä. He istuvat hiljaisuudessa ja ajavat pimeää metsätietä eteenpäin.
-Elikkäs, Mika, Oliver aloittaa.
Mikah huokaisee mielessään. Mitähän sillä nyt on mielen päällä?
-Onko sulla Tiialle joululahjaa?
Hyvä ettei Mikah-raukka aja kinokseen.
-Häh? Ei!, hän sanoo pidättyväisenä ja pitää katseensa tiukasti tiessä. Oliver puolestaan tuijottaa virnuillen Mikahia.
-Ollaan realisteja. Sähän olet aivan täysin jumissa tän asian kanssa, Oliver aloittaa.
Mikah suo hänelle varoittavan mulkaisun.
-Minkä asian?, hän murahtaa.
-Joululahja on täysin looginen seuraava askel, Cowboy toteaa ja venyttää kätensä laiskasti niskansa taakse.
Mikah ei vastaa mitään.
Puut heidän ympäriltään jäävät taakse, kun asuinalue tulee näkyviin.
-Kukkiako?, Mikah myöntyy viimein.
-UU, Oliver innostuu. -Aika rohkeaa. Täytyy sanoa, että säästäisin ite ne ystävänpäivään.
-No mitä sitten?, Mikah kysyy pientä turhautumista äänessään.
-Vaikka jotain itse tehtyä. Älä kuitenkaan leivo mitään, sä tuskin olet siinä kovin hyvä.
-Itse tehtyä, Mikah toistaa.
-Jep, Oliver sanoo.
Mikah kääntää autonsa matalan tiilitalon eteen.
-Kiitos kyydistä, Oliver sanoo.
Mikah näyttää murjottavan.
-Älä huoli, en mä kerro kellekään, Cowboy sanoo.
-Kiitos, Mikah mumisee. -Sano terveisiä sun vanhemmille.
Oliver jähmettyy hetkeksi.
-Äidille, hän korjaa.
-Niin, Mikah sanoo ja räpäyttää silmiään. Hän ei tiennyt, että Oliverin isä ei ole kuvioissa.
Oliver tarpoo kotiovelle kohonneen kinoksen läpi. Talon ympärillä leijailee piparkakkujen tuoksu. Hän katsoo, kuinka Mikahin matala sininen auto ajaa pois pihasta. Sitten hän virnistää. Taru oli oikeassa.
Hyrisevän bussin lämmöstä on miltei vaikea astua ulos loskaiselle pysäkille. Taru heilauttaa kuskille kättään ja lähtee kävelemään pikkutietä kohti Helmistä. Koulureppu painaa selässä, sillä sinne on lisäksi pakattu tallivaatteet. Farkuissa, nilkkasukissa ja uudessa sinisessä neuleessa ei kannata mennä tekemään tallihommia.
Taru katsahtaa ympärilleen saavuttuaan tallipihaan. Vain muutama auto kiiltelee Tallituvan edessä; Tiian romuinen lava-auto ja Mikahin matala sininen. Mistään ei kuitenkaan kuulu puhetta, vain kaukainen hirnahdus tallin takaa.
Taru harppoo kohti tallitupaa.
-Hei!
Hän hätkähtää ja kääntyy ympäri. Oliver hölkkää hänen luokseen.
-Moi, Taru sanoo nolostuneena siitä, että oli säikähtänyt.
-Mitäs sä teet täällä?, Oliver kysäisee. -Etkös sä yleensä tule tänne veljesi kanssa myöhemmin illalla?
Taru pysähtyy Tallituvan oven eteen.
-Joo, mutta mä tulin nyt auttamaan vähän tallihommissa. Koristelu taisi jäädä vähän kesken. Mitä sä sitten täällä pyörit?
-Harjoittelen, Oliver virnistää ja näyttää lassokerää kädessään.
-Eikai taas, Taru huokaisee. -Etkö sä oppinut mitään eilisestä?
Oliver vain hymyilee leveästi.
Taru pyöräyttää silmiään ja menee ovesta sisään Oliver perässään. Poika istuu sohvalle, kun Taru menee lokerolleen.
-Hei, mä huomasin, että Tiian ja Mikahin autot on täällä. Tiedätkö sä, missä ne on?, Taru kysyy etsiessään lokeron avainta.
-Menivät yhdessä maastoon kai, Oliver sanoo lassokerää näpertäen.
Taru henkäisee.
-Oikeastiko? No sepä hyvä!
Oliver kurtistaa kulmiaan.
-Mikä niin?, hän kysyy hämmentyneenä.
-Oletko sä ihan sokea niille?, Taru huokaisee. -Nehän on ihan umpirakastuneita! Hyvä, että ne menee vihdoin yhdessä maastoon, niillä kun ei ole ollut oikein aikaa toisilleen.
Oliver tuijottaa.
-Siis Tiia ja Mikah?
-Te pojat olette ihan toivottomia tällaisissa asioissa, Taru päivittelee. -Mä en välttämättä osaa lassota jouluvaloja, mutta sen verran mä kyllä tajuan, että Tiia ja Mikah on endgame.
Hän etsii lokerosta villasukkia muina naisina, eikä ole huomaavinaan Oliverin ilmettä.
-Miksei kukaan ole kertonut mulle?, poika kysyy hämmästyneenä.
-No eihän ne ole edes toisilleen kertoneet, Taru sanoo. -Eivät suostu myöntämään asiaa.
-Aijaa, Oliver sanoo ja raapii takaraivoaan.
Taru jatkaa vielä: -Ja Joona, se joka hoitaa Hallan jalkaa, pyörii täällä yltympäriinsä ja norkoilee nurkissa kellon ympäri. Se taas taitaa olla pihkassa Viiviin.
Taru vetää ulkohousut päälleen ja tunkee tallikengät jalkoihinsa. Oliver katsoo häntä arvioivasti.
-Sä taidat olla sellainen nuuskija, hän toteaa.
Taru kohauttaa olkiaan. Ei ole ensimmäinen kerta, kun hän on kuullut itsestään sanottavan niin.
-Pitää olla perillä asioista, hän toteaa.
Oliver pyörittää nyt lierihattuaan käsissään. Hän on selvästi hyvin hämmentynyt.
-Mutta nyt mä en ihan ymmärrä, hän sanoo viimein.
-Mitä niin?, Taru kysyy.
-Että miksi sä oikeasti tulit tänne asti bussilla hommia tekemään, jos kerran sä et edes ole täällä töissä tai saa palkkaa? Sullahan ei kai ole edes tuntia tänään.
Tarun ilme vakavoituu hieman.
-Koska mä vain tykkään auttaa, Taru sepittää ja nousee sulkemaan lokeron lukon.
Oliver siristää silmiään.
-Ei mene läpi, hän naurahtaa.
Taru mulkaisee häntä pahasti, mutta paljastaa sitten:
-Okei, okei… Muistatko sä viime joulun?
Nyt Oliver röhähtää nauruun:
-Ai sen, kun sä murtauduit tallille salaa yöllä ja ratsastit Tiian hevosella ja aiheutit kaikenlaista kaaosta, josta mä sain syyt niskoilleni?
Taru punastuu korviaan myöten.
-Ei sitä nyt noin tarvitse kailottaa, hän tuhahtaa. -Mutta sen juuri. Mä haluaisin osallistua jouluratsastukseen tänä vuonna. Ja mä haluaisin ratsastaa Vinskillä. Tiialla on viime joulun tapahtumat vielä varmaan aika tuoreessa muistissa. Ja oletko sä huomannut, kuinka pahalla päällä se on ollut nyt, kun Hallakin on satuttanut itsensä!?
Oliverin ilme on nyt ymmärtäväisempi.
-Eli sä siis yrität pehmitellä sitä tekemällä paljon hommia?
-Jep, Taru sanoo.
❅❅❅❅❅❅❅❅
Lumi narskuu kavioiden alla, kun Tiia ja Mikah ratsastavat tallipihasta. Maastojen kunto on tarkistettava jouluratsastusta varten, jotta tiedetään, missä kohtaa voi mennä kovempaa ja mitkä polut ovat muurautuneet umpeen. Se on parempi tehdä etukäteen kuin vasta silloin, kun perässä on yli kymmenen ratsukon letka.
Tamina pärskyy innoissaan. Tiia silittää sen kaulaa pidellen ohjia löysästi toisessa kädessään. Tamma on niin rennolla tuulella, että se tuntuu kulkevan ajatuksen voimalla. Perässä Mikah ratsastaa Totilla, joka tavallisesta poiketen vaikuttaa hieman jännittyneeltä.
Ratsukot kääntyvät rinnatusten Helmilampea kiertävälle tielle. Tiia vetää keuhkonsa täyteen raikasta talvi-ilmaa. Hetken rauha tekee hyvää kaiken maailman stressien keskellä.
-Kiva, että sä pääsit tänään mukaan, Tiia sanoo Mikahille, joka maiskuttaa hieman vastustelevaa Tottia eteenpäin.
-Niin, Mikah sanoo hajamielisesti.
-Ei ollakaan hetkeen voitu maastoilla yhres. Sulla on ollu niin palijon kaikkea muuta, Tiia sanoo ja vilkaisee Mikahia sivusilmällä.
-Niin on, tämä vastaa. -Toisaalta ihan kivaa saada vähän vaihteluakin välillä, ja tehdä hommia muuallakin.
-Varmasti, Tiia sanoo ja taputtaa Taminan kaulaa. -Eihän sitä aina jaksaisikaan samaa hommaa. Nyt sie pystyt tekemään niin paljon enemmänkin, kun on prameat koulutuksetkin kasassa.
Tiia vaipuu ajatuksiinsa. Mikah oli koko kevään Englannissa opiskelemassa, kengitystä ja hevosten hoitoa ja anatomiaa sekä ties mitä muuta. Niillä papereilla pääsi Suomessa aika pitkälle, ja Mikah olikin saanut työkeikkoja vaikka mistä muualta, eikä ehtinyt olemaan Helmijärvellä niin paljon. Poika oli sanonut, ettei lopettaisi töitään Helmiksessä, mikä oli sentään hyvä. Mutta se tarkoitti, ettei aikaa hauskanpidolle ja yhteisille maastolenkeille ollut enää niin paljon.
-No, mitä nyt?, Mikah mumisee jossain takana. -Mene!
Tiia kääntyy ympäri satulassaan. Mikah on jäänyt kauemmas ja näyttää olevan vaikeuksissa Totin kanssa. Hevosen silmänvalkuaiset välkkyvät, eikä se suostu ottamaan askeltakaan eteenpäin.
-Totti, tule!, Tiia viheltää, mutta hevonen ei kuuntele. Nainen kurtistaa kulmiaan ja kääntää Taminan ympäri mennäkseen lähemmäksi auttamaan.
Totti ottaa sen merkkinä, hypähtää ympäri itsekin ja alkaa rynnistää kovaa vauhtia kotiinpäin.
-Pysäytä, Mikah!, Tiia huutaa.
Taminakin hermostuu. Se noudattaa Tiian käskyä pysyä paikallaan, mutta vaistot käskevät sitä juoksemaan kaverinsa perään.
Mikah kaartaa Tottia tien sivuun ja se pysähtyy viimein kääntyen äkisti vasemmalle. Hän irtoaa satulasta, kiepsahtaa ilmassa ja mätkähtää rumasti lumihankeen. Noustuaan äkkiä ylös Totin ohjat edelleen käsissään, hän katsoo vauhkoontunutta hevosta hämmästyneenä.
-Kävikö pahasti?, Tiia kysyy ravatessaan lähemmäksi.
-Ei, ei muhun sattunut…, Mikah sanoo hämillään. -Mutta tästä hevosesta ei ota selkoa. Mikä sulle oikein tuli?, hän juttelee ruunalle.
Totti on pysähtynyt, mutta näyttää siltä kuin lähtisi lentoon hetkenä minä hyvänsä.
-Outoa, Tiia sanoo kulmiaan kurtistaen. -Tottihan on maastohevonen, sehän yleensä rakastaa metsässä samoilua, eikä hermoile vaikka vastaan tulisi hirvi.
-Olisko se ehkä saanut jostain jonkun kammon?, Mikah pohtii.
-En tiedä, Tiia sanoo huolestuneena. -Mutta tää pitää selvittää. Jos sillä on vain pelkoa niin mä totutan sen maastoihin uudelleen, kyllä se siitä.
Tiia katsoo vauhkoa hevosta outo tunne vatsassaan. Hän ei ole koskaan ennen nähnyt Tottia sellaisena.
❅❅❅❅❅❅❅❅
Kiiltävät nahkasaappaat kopisevat tallin käytävällä, kun Viivi astelee Seran karsinalta kohti satulahuonetta. Tallilla ei kuulu olevan ketään muuta, onhan kohta jo sulkemisaikakin. Viivi nappaa Seran liikutusvihon ja kynän hyllyltä ja istahtaa pöydän ääreen kirjoittamaan. Hän merkkaa hevoselle seuraavan viikon vapaapäivät ja kirjoittaa lyhyesti kuluneen päivän treeneistä.
“11.12.22, klo 13-14 Tasapaino- ja venyttelyharjoituksia sileällä: Aloitettiin ympyröillä ja spiraaleilla. Hienosti meni. Siirryttiin siirtymisiin ja erilaisiin ratoihin. Tosi hienosti meni. Laukannostot vasempaan hieman haastavampia, mutta hienosti meni. Lopuksi venyteltiin pitkään. Hienosti meni.”
Viivi lukee kirjoittamansa tekstin tylsistyneen näköisenä.
-Me oltaisiin niin valmiita jo kisaamaan!, hän huokaisee ja nostaa katseensa satulatelineessä kauniin tasapainoisesti istuvaan Seran estesatulaan. Hän nousee ylös, ottaa hyllyltä satularasvapurkin ja pyyhkäisee sitä muutamaan kohtaan satulan mustaa nahkaa. Se on täysin puhdas, kuin varustekaupan hyllyltä napattu. Myös metallinen merkki takakaaren ulkopuolella on pidetty kiiltävänä. Viivi haluaa varusteiden olevan priimakunnossa kisoja varten. Hän katselee niitä hetken ja huokaisee sitten syvään.
-Kyllä me vielä kisaamaan päästän, kunhan Tiia vähän leppyy, hän mumisee itsekseen ja ottaa Seran harjaämpärin mukaansa.
Tallin puolella on edelleen hiljaista, kun Viivi tekee tietään takaisin Seran karsinalle. Hän kuitenkin huomaa käytävällä kuljeksivan hahmon, ja tunnistaa heti, kuka on kyseessä. Hahmo on Joona Jyrkkä, eläinlääkärin, Hannele Jyrkän siskonpoika, joka on toiminut Helmiksessä Viivin sijaisena. Viivi ei ylläty Joonan nähdessään, sillä mies onkin viettänyt Helmiksessä jostakin syystä enemmän aikaa viimeaikoina.
-Moi!, Joona ilahtuu ja harppoo lähemmäksi.
-No moikka, Viivi sanoo hieman varautuneena. -Kai sä tiedät, että me suljetaan puolen tunnin päästä?
-Aa, no tota joo.. Mä tulin öö... Tsekkaamaan sen Hallan jalan.
-Ai, Viivi sanoo kulmiaan kohottaen ja jatkaa kävelyään Seran karsinalle.
Joona on harjoittelijana Hannelen eläinlääkäriklinikalla ja hoitaa välillä joitakin vastuutehtäviä, vaikka Viivin mielestä hän käyskenteli kyllä äsken ihan väärässä suunnassa tallia Hallan karsinaan nähden.
-Mitäs tota.. Miten menee?, Joona kysyy tunnustellen ja asettuu nojaamaan Seran karsinaan samalla, kun Viivi sukii tamman hopeankimoa karvaa.
-Normaalisti kai, Viivi sanoo. -Miltä se Hallan jalka näytti?
-Öm, normaalilta. Näytti, Joona vastaa.
-Ai voiko sillä jo ratsastaa?, Viivi innostuu.
Tämä piristäisi kyllä Tiiaa.
-Aa! Ei! Vaan tarkoitin, että ei muutoksia. Sillä tavalla normaali, Joona naurahtaa kiusaantuneena.
-Aijaa, Viivi sanoo pettyneenä.
-Mutta kyllä se varmaan tuosta paranee, Joona lohduttaa ohimennen.
-Ai paranee?, Viivi ilahtuu taas.
-Siis ei! Taikka eihän sitä sinänsä voi vielä tietää että miten.. Miten käy, Joona hölöttää ja irvistää jo melkein itselleen.
-Aa, niin… Viivi mumisee.
Hetkeksi heidän välilleen laskeutuu kiusallinen hiljaisuus.
-Teillä on täällä sopiva lämpötila hevosille, Joona sanoo viimein.
-Niin on, Viivi sanoo siirryttyään selvittämään Seran silkkistä häntää. -Täytyyhän se ollakin.
Taas tulee hetken hiljaisuus.
Viivi heittää talliloimen tamman päälle ja sulkee soljet mahan alta. Kun hän on valmis, Joona avaa hänelle karsinan oven ja laittaa sen perästä nätisti kiinni.
-Kiitos, Viivi mumisee hämillään.
❅❅❅❅❅❅❅❅
Illan hämärtyessä pohjoistuuli heittää Helmijärvelle tujakan lumipyryn. Jäistä tihkua tulee melkein vaakatasossa, eikä taskulampun valokeilassa näy muuta kuin valkoisia rakeita. Tämä ei kuitenkaan lannista nuorta Cowboyta, joka kävelee vihellellen tuttua tietä kotia kohti.
Yhtäkkiä Oliver näkee valokeilassa jotakin, joka saa hänet pysähtymään ja siristämään silmiään. Missä kohtaa se oli? Jotakin tummaa lumessa välähti, Oliver on varma siitä. Hän siirtelee taskulamppua, peruuttaa, ja siinä se on: tassunjälki.
Mahassa tuntuu outo humpsahdus.
Tassunjäljet eivät tosiaankaan ole Helmiksen lähistöllä mitään harvinaisia ilmiöitä, mutta näin suurta tassunjälkeä näkee harvoin. Oliver kumartuu katsomaan sitä tarkemmin. Se ei ole sen kummoisempi kuin koiran jälki, mutta suuri se on. Toisaalta, Oliver ajattelee, Tiialla ja Viivillähän on montakin isoa koiraa; Nymerian tassunjälki voisi helpostikin olla noin suuri. Hän yrittää katsoa, minne jälki vie, mutta lunta pyryttää siihen tahtiin, että myös hänen äsken näkemänsä jälki on kadonnut jo miltei kokonaan. Se on koiran jälki, Oliver päättää. Tietenkin se on.
Yhtäkkiä hänen takaansa alkaa kuulua matalaa jyminää. Oliver kääntyy ympäri ja näkee sokaisevat auton valot. Hän siirtyy sivummalle, mutta matala sininen auto pysähtyy hänen viereensä.
Ikkuna veivautuu hitaasti auki ja Mikah tirkistää ulos.
-Hyvä ilma jaloitella, mies tokaisee.
-Jep, Oliver sanoo ja katsoo tyhjää pelkääjän paikkaa kaipaavan näköisenä.
-Sisään sitten, Mikah myöntyy, ja Oliver kipittää äkkiä kyytiin.
Mikah kääntää nopeasti jouluradion äänenvoimakkuutta alaspäin, ja Katri Helenan Joulumaa kuuluu vain himmeänä melodiana auton hurinan yli. Oliver värisee.
-Ehtikö tulla kylmä?, Mikah kysyy.
-Joo, Oliver sanoo, vaikka ei olekaan varma johtuvatko kylmät väreet säätilasta. Hän vilkaisee taustapeiliin, ja on tyytyväinen, että pääseekin kotiin autokyydillä. He istuvat hiljaisuudessa ja ajavat pimeää metsätietä eteenpäin.
-Elikkäs, Mika, Oliver aloittaa.
Mikah huokaisee mielessään. Mitähän sillä nyt on mielen päällä?
-Onko sulla Tiialle joululahjaa?
Hyvä ettei Mikah-raukka aja kinokseen.
-Häh? Ei!, hän sanoo pidättyväisenä ja pitää katseensa tiukasti tiessä. Oliver puolestaan tuijottaa virnuillen Mikahia.
-Ollaan realisteja. Sähän olet aivan täysin jumissa tän asian kanssa, Oliver aloittaa.
Mikah suo hänelle varoittavan mulkaisun.
-Minkä asian?, hän murahtaa.
-Joululahja on täysin looginen seuraava askel, Cowboy toteaa ja venyttää kätensä laiskasti niskansa taakse.
Mikah ei vastaa mitään.
Puut heidän ympäriltään jäävät taakse, kun asuinalue tulee näkyviin.
-Kukkiako?, Mikah myöntyy viimein.
-UU, Oliver innostuu. -Aika rohkeaa. Täytyy sanoa, että säästäisin ite ne ystävänpäivään.
-No mitä sitten?, Mikah kysyy pientä turhautumista äänessään.
-Vaikka jotain itse tehtyä. Älä kuitenkaan leivo mitään, sä tuskin olet siinä kovin hyvä.
-Itse tehtyä, Mikah toistaa.
-Jep, Oliver sanoo.
Mikah kääntää autonsa matalan tiilitalon eteen.
-Kiitos kyydistä, Oliver sanoo.
Mikah näyttää murjottavan.
-Älä huoli, en mä kerro kellekään, Cowboy sanoo.
-Kiitos, Mikah mumisee. -Sano terveisiä sun vanhemmille.
Oliver jähmettyy hetkeksi.
-Äidille, hän korjaa.
-Niin, Mikah sanoo ja räpäyttää silmiään. Hän ei tiennyt, että Oliverin isä ei ole kuvioissa.
Oliver tarpoo kotiovelle kohonneen kinoksen läpi. Talon ympärillä leijailee piparkakkujen tuoksu. Hän katsoo, kuinka Mikahin matala sininen auto ajaa pois pihasta. Sitten hän virnistää. Taru oli oikeassa.