Pakkasta ja salaisuuksia
osa 3
Lue sarjan aiempi osa täältä.
Hevonen on pieni ja täynnä tummia täpliä kuin sen päälle olisi roiskunut mustaa maalia. Se on laiha ja sen harja ja häntä ovat ohuet, silmät väsyneet ja karva huonossa kunnossa. Sen kaulan ympärillä on köyttä, joka on raahautunut hevosen perässä pitkän matkaa. “Hei”, Tiia sanoo sille varovasti. Hän tulee hiljaa ja rauhallisesti alas Hallan selästä, varoo tömähtämästä tai pölähtämästä. Täplikäs ei ole missään kiinni, joten se saattaa pinkaista pakoon hetkenä minä hyvänsä. Nyt on syytä pitää sen huomio, olla sille ystävällinen ja mielenkiintoinen olematta liian pelottava. “Ootsie vähän eksyksissä?”, Tiia kyselee ja lähestyy hevosta rauhallisesti. Lähempää hän huomaa, että hevonen on arviolta ehkä 160-säkäinen tai 150 ja puoli. Sen jaloissa on valkeaa karvaa värjääviä haavoja ja se hengittää levottomasti. Silmien valkuaiset vilkkuvat sen tarkkaillessa lähestyvää ihmistä epäilevänä. Tiia on nyt kolmen metrin päässä. Hän ojentaa kättään hevosen haistettavaksi, mutta se on sille aivan liikaa. Se pomppaa sivulle ja ottaa jalat alleen, mutta Tiia tarttuu köyteen ja raahautuu perässä. “Hei, hei! Odota nyt!” Hevonen viuhtoo, riuhtoo ja kiskoo. Se loikkii ja rimpuilee, hyppii pystyyn ja vastustelee. Maa tömisee, oksilta tippuu lunta. Hallakin on levoton. Kohtaus jatkuu ja jatkuu, kunnes hevosen paniikki laantuu hiljalleen. “Hyyvä, hieno, pysy nyt hetki paikallaan”, Tiia sanoo rauhoittelevasti ja kaivaa esiin puhelimensa takin taskusta. Luojan kiitos siinä on vielä akkua. ------------------------------------------------------------------------------------------------------------------ Mikahin puhelin soi reisitaskussa. Hän laskee talikon nojaamaan karsinan seinään ja ottaa luurin käteensä. Hän katsoo näyttöä ja raapii päätään hajamielisenä. Hetken mietinnän jälkeen hän vastaa. “Moi, hyvä kun soitit, koska mun pitikin jutel... Ai mitä? Okei, okei mä tulen. Totti on tossa, mä otan sen. Tarviiko muuta? Okei, 15 minuuttia max niin mä oon siellä.” Mikah lopettaa puhelun ja hakee ripeästi Totin varusteet. Ruuna katsoo ihmeissään, kun satula heitetään sen selkään ilman sen enempiä harjauksia. “Sori, poika, saat kunnon puunauksen sitten kun tullaan takaisin”, Mikah sanoo ja taluttaa hevosen käytävälle. -------------------------------------------------------------------------------------------------------------------- Täplikäs vastustelee silloin tällöin, mutta kulkee melko nätisti, kun Tiia vetää sitä edestäpäin ja Mikah vartioi perässä. Välillä hevonen menee jopa melkein kiinni Hallan häntään kuin turvaa hakeakseen. “Mitä sä meinasit sille tehdä? Eikö meidän pitäisi soittaa jonnekin tai jotain?”, Mikah kysyy. “Pakkohan se on viedä jonnekin turvaan”, Tiia sanoi. “Sitten voidaan alkaa kyselemään.” Mikah vilkaisee Tiiaa ja huomaa tämän olevan itsepäisellä päällä. Tässä asiassa ei luisteta. Kun he saapuvat kotoisaan tallipihaan, on jo hämärää. Tiia tulee alas Hallan selästä ja Mikah Totin. Tiia katselee uupunutta täplikästä mietteliäänä. “Me ei voida viedä sitä talliin”, Mikah sanoo lukiessaan tämän ajatukset. “Mä tiedän. Se saattaa olla sairas” Hetken pohdinnan jälkeen hevonen päätetään viedä juuri valmistuneeseen pihattoon. Se vastustelee ja rimpuilee edelleen jonkin verran, mutta se saadaan kuin saadaankin portista sisään. Tiia saa irrotettua köyden sen kaulan ympäriltä. Hevonen ravailee hetken tarhassa ja alkaa sitten katsastaa paikkoja. Hetken päästä se rauhoittuu ja alkaa syömään Mikahin sille heittämiä heiniä. Välillä se hirnahtelee muille tallin hevosille ja tarkkailee niitä korvat pystyssä. “Oi miten ihana!” kuuluu talliltapäin ja lauma tallityttöjä kiiruhtaa aitaukselle. “Mistä tämmöinen on tänne tullut?”, Iida kysyy ja katselee hevosta lumoutuneena. “Sillä on haavoja jaloissa”, Sofie huomaa. “Mä löysin sen harhailemasta metsästä”, Tiia kertoo. “Älkää kiintykö siihen, me varmaan löydetään sen omistajat pian” “Toivottavasti ei löydetä”, Fia kuiskaa. “Se on ihan kamalassa kunnossa!” Tiia on samaa mieltä, mutta ei sano mitään. ----------------------------------------------------------------------------------------------------------------- Viivi istuu keittiön pöydän ääressä rikkonainen jalka koholla. Hän suunnittelee jotain listoja lempeän pöytälampun valossa ja kuuntelee jouluradiota vanhasta vaaleanpunaisesta mankastaan. “I’m…… dreamingg…. of a whitee…. christmas” Tiia tulee keittiöön reippain askelin posket punaisena ja talvi-ilmasta viilennyt takki edelleen päällään. Hän kaataa itselleen glögiä ja istuu. Nainen on ajatuksissaan, eikä sano mitään. Pihaton valo näkyy keittiön ikkunasta. Täplikäs hevonen syö edelleen heiniään. “Jouluratsastukseen ei ole enää montaa päivää”, Viivi sanoo ja selaa kalenteria. “Meidän täytyy ottaa ilmoittautumisia pian ja mainostaakin vähän” Tiia ei vastaa. “Mitä sä luulet, kuinka monta ratsukkoa me voidaan tänä vuonna ottaa mukaan? Ja kuinka pitkä reitti tehdään? Nythän mä en ole mukana joten sä vedät tän kahdestaan Mikahin kanssa. Anyways, mä tein listan, johon ilmoittautumiset vois ottaa ainakin meidän tallilaisten joukosta. Ja - Tiia! Kuunteletko sä mua?” “Ai mitä?”, Tiia kysyy. Viivi huokaisee syvään ja pyöräyttää silmiään. Tiia katselee edelleen ulos ikkunasta. “Meidän pitää pyytää Hannelea tarkistamaan sen täplikkään kunto. Toisaalta se voi kyllä olla vaikeaa, kun tuo ei päästä ketään lähelleen”, Tiia pohtii. “Mun pitäis ehkä kouluttaa sitä vähän” “Tiia! Meillä ei oo loputtomasti aikaa ennen joulua, ja tän mun jalan lisäks toi hevonen on viimenen asia mitä me nyt tarvittaisiin viemään aikaa. Mä voin tehdä vaikka jotain postereita, että sen omistajat löytäis sen nopeasti, jos...” “Kiitos”, Tiia sanoo hymyillen, nappaa piparin kulhosta ja huuhtoo mukinsa tiskialtaassa. “Mä meen iltatalliin”, hän hihkaisee ja häipyy ulos koirien kanssa. Viivi katsoo tämän perään uupuneena. Rescue-hevonen kaikkien pieleen menneiden jouluvalmistelujen keskellä? -Ei kiitos. |