❅Huurteenhukkia osa 5❅
Uni
Uusi päivä on ollut Helmijärvellä harmaa ja räntäinen. Keskustassa liikkeellä on varsin vähän porukkaa, sillä on vasta keskipäivä ja suuri osa väestä on yhä koulussa ja töissä. Kaduille on ilmestynyt lämpimiä jouluvaloja, jotka hohkaavat kultaisina lumen seassa. Helmijärven ala-asteen ryhmät kiertelevät siellä täällä laulamassa joululauluja keräten rahaa hyväntekeväisyyteen. Kauppojen ikkunoihin on ilmestynyt pumpulia ja paperitähtiä, samoin myös kerrostalojen ikkunarivistöistä suurimmassa osassa näkyy kynttilöitä tai koristeellisia valoja.
Sohjo väistyy renkaiden alta, kun auto kääntyy Simpukka Cafen viereiselle parkkipaikalle. Mikah paiskaa oven kiinni ja lukitsee auton samalla, kun hän kävelee koleasta talvisäästä kahvilan lämpöön. Oven yläpuolella oleva tiuku kilahtaa, kun hän astuu sisään. Muutama tallilta tuttu kasvo istuu nurkkapöydässä. Kaiketi joitakin hevosten hoitajia Helmiksestä.
-Moi!, Sanoo tiskin takana hyörivä harjoittelija. -Mitäs sulle?
-Kahvi ja tollanen leipä, kiitos, Mikah sanoo ja osoittaa lasin takana olevia herkullisen näköisiä ruisleipiä, joiden välissä näkyy olevan kinkkua, salaattia, tomaattia ja muuta mukavaa.
-Okei, pieni hetki, tarjoilija sanoo pirteästi ja menee kaatamaan kahvia.
Mikah riisuu pipon ja hanskat ja istuutuu korkeille baarijakkaroille odottamaan. Tiskin takana olevasta teeveestä kuulunut tasainen pajatus taukoaa, ja uutisten mahtipontinen teemamusiikki alkaa soida. Se kiinnittää Mikahin huomion. Tähän aikaan ei yleensä tule mitään uutisia.
“Helmijärven ja Hirvivaaran alueella on tehty useita havaintoja harvinaisen lähellä asutusta liikkuvista harmaasusista. Asiantuntijan mukaan miltei kymmenen yksilön joukko on joutunut erilleen laumasta ja harhailee nyt metsiä pitkin lähemmäksi asuinalueita. Alueiden asukkaita pyydetään olemaan varuillaan ja pitämään lemmikkieläimensä sisällä. Myös pienten lasten ulkoilua tulisi valvoa. Seuraavaksi saamme paikalle asiantuntijan kertomaan, mitä kannattaa tehdä tilanteessa, jossa joutuu suden kanssa kasvokkain…”
Myös muualla kahvilassa on hiljennetty tuijottamaan television näyttöä. Mikah kaivaa puhelimen äkkiä housuntaskusta ja näppäilee Tiian numeron.
❅❅❅❅❅❅❅❅
Aamupäivän harmaa lumipyry on ohitse, ja Tiia on tärpännyt saman tien kiinni tilaisuuteen.
-Hieno poika. Näetkö? Ei mitään hätää, hän höpöttää Totille ja antaa sille palasen porkkanaa.
Hän ottaa hieman vauhtia ja kiipeää uudelleen sen selkään.
-Hyyvä, juuri noin, hän kehuu posket punaisina.
Totti lähtee liikkeelle kevyin avuin. He ovat päässeet jo aika kauas kotoa, eikä hevonen ollut vaikuttanut hermostuneelta kuin kerran kapealla maastopolulla.
Tiia vie sitä kauemmaksi askel askeleelta ja varmistaa, että hevonen pysyy koko ajan rauhallisena. Hän pysähtyy välillä kehumaan sitä ja jalkautuu näyttämään sille ympäristöstä asioita, joita sen ei tarvitse pelätä.
Hevonen on paljon parempi kuin eilen. Ehkä se alkaa tosiaan jo rauhoittua. Mikä ikinä sen olikaan tullut, hevonen taitaa olla pääsemässä siitä jo yli ja vaikuttaa omalta normaalilta itseltään. Tiia kääntää sen kohti kotia ja kääntyy aina välillä takaisin muutaman askeleen verran tarkkaillakseen hevosen reaktioita. Ei mitään tavallisesta poikkeavaa. Lammenkin he olivat päässeet kiertämään täysin ongelmitta.
Tiia tuntee puhelimen soivan taskussaan, ja hän kaivaa sen esiin. Totti kävelee tottuneesti kotia kohti, eikä välitä ratsastajan vajavaisesta keskittymisestä.
-Haloo- Moi Mikah. Maastossa. Miten niin?
Tiian ilme vakavoituu ja kylmät väreet luikertelevat pitkin niskaa ylös kypärän alle.
-Okei, lupaan, Tiia painottaa ja sulkee puhelimen. Sitten hän antaa hevoselle lisää pohkeita.
-No niin Totti-poika, eiköhän mennä reippaasti kotiin, Tiia puhelee hermostuneisuuttaan peitellen ja maiskuttaa hevoselle.
Totti nostaa päätään tuntien muutoksen ratsastajan tunnetilassa. Rauhallinen varmuus alkaa rakoilla. Sen mieleen hiipii epäilys, mutta se tottelee kuitenkin ohjeita ja lähtee askeltamaan ripeästi kohti kotia.
❅❅❅❅❅❅❅❅
Kohmeinen aitalanka takertuu kiinni rullaan. Kova pakkanen hankaloittaa työtä huomattavasti. Onneksi paikalla on paljon tallin väkeä auttamassa. Tiia kiertää ympäriinsä saksien kanssa ja neuvoo, kuinka lanka tulee kieputtaa aitatolppiin. Hän toivoo, että se riittää. Hänen ei ole koskaan ennen tarvinnut miettiä, minkä kokoisesta välistä harmaasusi mahtuisi. Taikka kai ne olivat ketteriä hyppimäänkin…
-Eikö meidän olisi järkevää vaan pitää hevoset sisällä, kysyy yksi nuori tuntilainen.
Tiia pudistaa päätään ja selittää, että hevosten on pakko päästä ulos tarhailemaan, tai ne tulisivat hulluiksi.
Taru auttaa Oliveria pitämällä kiinni kerästä, kun poika kiertää ponitarhaa sormet kohmeessa.
-Ihan kamalaa, Taru mumisee. -Hirveätä.
-En mä usko, että ne tänne tulee Taru, Teemu lohduttaa. Isoveli ei kuitenkaan ole itsekään aivan varma siitä, mitä lupaa.
-Miten täällä sujuu?, Tiia kysyy porhaltaessaan paikalle tallin toiselta puolen.
-Ihan hyvin kai… Pitikö se laittaa noin alas?, Taru kysyy huolestuneena.
-Toi on just hyvä, Tiia sanoo ja pörröttää Tarun tupsupipoa.
-Tänne tarvitsis saksia!, Oliver huutaa viimeisen tolpan kohdalta. Tiia kiikuttaa miltei jäätyneet sakset paikan päälle ja ne nirhovat narun poikki nipin napin.
-Kiitos teille avusta, Tiia sanoo lopulta. -Tämä saa riittää toistaiseksi.
Taru näyttää yhtäkkiä toiveikkaalta. Oliver vilkaisee häntä nopeasti.
-Hei, Tiia…, Taru aloittaa. -Kun jouluratsastuskin lähestyy, niin…
-Ai niin!, Tiia huudahtaa. Hän näyttää järkyttyneeltä ja kääntyy sitten pahoittelevasti heidän puoleensa. -Sitä ei tietenkään voida nyt pitää. Se on pakko perua. Anteeksi kauheasti, mutta se olisi liian vaarallista.
Tuike Tarun silmissä sammuu.
-Ai, niin tietysti.
-Mun pitää mennä kertomaan muillekin, Tiia sanoo ja jättää sakset Teemulle.
❅❅❅❅❅❅❅❅
Rappukäytävässä on hiljaista. Vain avaimet kilisevät, kun ne kiertyvät lukossa ja avaavat puisen oven. Korkojen kopinan saattelemana nainen menee sisälle asuntoon.
-Moi äiti!, kuuluu hihkaisu, ja pieni tyttö ryntää halaamaan äitiään posket punaisina.
-Moi!, nainen hihkaisee ja laskee salkkunsa korkokenkiensä viereen eteiseen. Sitten hän riisuu pitkän, elegantin takkinsa ja laittaa sen siististi naulakkoon.
-Kato, mitä mä sain joulukalenterista, tyttö intoilee ja näyttää ranteessaan olevaa värikästä korua.
-Hieno, äiti hymyilee, vaikka onkin väsynyt.
Olohuoneesta kuuluu television levotonta muminaa. Nainen menee sinne haettuaan keittiöstä jogurtin ja jää seisten tuijottamaan ruutua. Tytär juoksee innoissaan ympäri sohvan, mutta äidin ilme vakavoituu uutisten myötä. Hän ottaa äkkiä puhelimensa esiin ja etsii yhteystiedoista Viivi Laakson. Puhelu piippaa hetken ja menee sitten vastaajaan.
-Viivi? Olga tässä. Mä katsoin uutisia… Tarvitseeko mun tulla sinne? Mä olen vähän huolissani. Soita mulle heti!
Hän lopettaa viestin huokaisten syvään.
-Äiti, me leivottiin Maian kanssa pipareita. Haluatko sä maistaa?
Olga katsoo tytärtään hymyillen.
-Tietysti tahdon.
❅❅❅❅❅❅❅❅
Neljä kaviota pöllyttää veren tahrimaa lunta. Metsän pimeys ympäröi levottomat, suuret sydämet. Ne jyskyttävät niin lujaan tahtiin, että korvissa asti tuntuu. Pelokkaat, kiiltävät silmät etsivät jotakin, mihin tarttua. Polkua, joka ei olisi umpikuja.
Nyt kavioita on enemmän, kahdeksan, kuusitoista. Ne rummuttavat maata ja pakenevat. Hän on yksi heistä, mutta puut ympärillä eivät liiku. Ne eivät liu’u tai jää taakse askelten mukana. Sen sijaan maa avautuu, se upottaa ja liimaa jalkoja kiinni valkeaan lumeen, joka onkin yhtäkkiä tahmeaa kuin siirappi.
Pahuus on selän takana ja lähenee koko ajan, mutta sinne ei uskalla katsoa. Maa alkaa kääntää neljän jalan kehoa, joka yrittää rimpuilla irti. Maa kääntää, kääntää kohtaamaan sen, mitä paetaan. Lauma katoaa ympäriltä, jatkaa ilman häntä. Heikko jätetään taakse, ja kavioiden kopse kaikkoaa.
Tiian sydän pamppailee kauhusta, kun olento tulee lähemmäksi. Kylmän hien ja helpotuksen aalto valahtaa hänen lävitseen, kun hän huomaa eläimen Nymeriaksi. Ihana, tuttu Husky. Kylmät silmät, joiden takana viileä lempeys ja pehmeä turkki. Koiraa voi huoletta kurottaa silittämään.
-Nymeria! Tiia huutaa helpottuneena, kyyneleitä silmissään. Hän ojentaa kätensä.
Siinä samassa silmien väri onkin keltainen, turkki karheutuu, hampaat terävöityvät. Tutun koiran haukun sijaan eläimen irvistävästä suusta pääsee niskakarvat pystyyn nostava murina, sitten ulvaisu. Nymeria on poissa, kun peto ponnahtaa ja hyppää kohti ojennettua kättä.
Kirkaisu sivaltaa yön rauhallista hiljaisuutta. Tiia herää siihen itsekin ja huomaa istuvansa pystyssä, selkä ja kasvot yltä päältä hiessä. Olo on kuumeinen.
Levottomuus on kuitenkin todentuntuinen, eikä hän saa ravisteltua sitä pois, vaikka hengittää syvään monta kertaa. Sydän hypähtää uudelleen, kun huolestunut Nymeria loikkaa sängylle naisen viereen.
-Ei hätää, Tiia kuiskaa sille ja silittää sitä hieman epäröiden. Olento kuitenkin on kuin onkin Nymeria, ja tämä on todellisuus. Turvallista ja pimeää. Koira vingahtaa huolestuneena.
Jokin saa Tiian kuitenkin nousemaan ylös vuoteesta ja kietomaan aamutakin ylleen. Tunne siitä, että jokin on vialla, ei tahdo lähteä hänen sydämeltään.
Nymeria seuraa häntä ulos hyytävään pakkasilmaan. Tähtitaivas on henkeäsalpaavan kirkas, ja metsän varjo kohoaa mustana Helmiksen ympärillä. Kaukana kuuluu jäätyvän järven kumeaa ääntä. Ihmisen ei kuulunut nähdä paljasta luontoa tähän aikaan, näin karuna ja anteeksiantamattomana.
Viime talvena tähän aikaan Tiia oli herännyt yöllä, kun tallilla oli tapahtunut kummia. Silloin kyseessä oli kuitenkin vain Taru, joka oli ollut salaa ratsastamassa. Nyt Tiia melkein toivoo, että kyseessä olisikin taas vain jokin innokas heppatyttö.
Ulkona on äärimmäisen hiljaista ja kiristävä pakkanen. Nymeria kannoillaan Tiia kävelee kohti pihattotarhaa. Jokaisella askeleella hän tuntee olonsa entistä levottomammaksi, sillä hevosia tarhassa ei näy. Hän tuli ulos vain varmistaakseen, että kaikki on hyvin, hän muistuttaa itseään. Uni tunkeutuu kuitenkin uudelleen ja uudelleen hänen mieleensä, ja sydämen tykytys nopeutuu. Tiia nopeuttaa askeleitaan. Kun hän kurottaa kohti aitaa, aivot eivät suostu uskomaan, mitä aistit kertovat:
Aitapuomit ovat osittain maassa, samoin kuin muutama sähköaidan riekale. Tiia hapuilee ilmaa kuin ei uskoisi, että portti on tosiaan hajotettu tuusan nuuskaksi.
Nymerian voimakas haukku värisyttää pakkasilmaa sen nuuhkittua maahan jääneitä jälkiä. Tiia on pyörtyä kauhusta. Tärisevin käsin hän haparoi puhelinta taskustaan.
Mielessään hän käy läpi pihatossa olleita hevosia: Leo, Pamela, Tuure… Impi.
Sydäntä vihlaisee kivuliaasti.
Sohjo väistyy renkaiden alta, kun auto kääntyy Simpukka Cafen viereiselle parkkipaikalle. Mikah paiskaa oven kiinni ja lukitsee auton samalla, kun hän kävelee koleasta talvisäästä kahvilan lämpöön. Oven yläpuolella oleva tiuku kilahtaa, kun hän astuu sisään. Muutama tallilta tuttu kasvo istuu nurkkapöydässä. Kaiketi joitakin hevosten hoitajia Helmiksestä.
-Moi!, Sanoo tiskin takana hyörivä harjoittelija. -Mitäs sulle?
-Kahvi ja tollanen leipä, kiitos, Mikah sanoo ja osoittaa lasin takana olevia herkullisen näköisiä ruisleipiä, joiden välissä näkyy olevan kinkkua, salaattia, tomaattia ja muuta mukavaa.
-Okei, pieni hetki, tarjoilija sanoo pirteästi ja menee kaatamaan kahvia.
Mikah riisuu pipon ja hanskat ja istuutuu korkeille baarijakkaroille odottamaan. Tiskin takana olevasta teeveestä kuulunut tasainen pajatus taukoaa, ja uutisten mahtipontinen teemamusiikki alkaa soida. Se kiinnittää Mikahin huomion. Tähän aikaan ei yleensä tule mitään uutisia.
“Helmijärven ja Hirvivaaran alueella on tehty useita havaintoja harvinaisen lähellä asutusta liikkuvista harmaasusista. Asiantuntijan mukaan miltei kymmenen yksilön joukko on joutunut erilleen laumasta ja harhailee nyt metsiä pitkin lähemmäksi asuinalueita. Alueiden asukkaita pyydetään olemaan varuillaan ja pitämään lemmikkieläimensä sisällä. Myös pienten lasten ulkoilua tulisi valvoa. Seuraavaksi saamme paikalle asiantuntijan kertomaan, mitä kannattaa tehdä tilanteessa, jossa joutuu suden kanssa kasvokkain…”
Myös muualla kahvilassa on hiljennetty tuijottamaan television näyttöä. Mikah kaivaa puhelimen äkkiä housuntaskusta ja näppäilee Tiian numeron.
❅❅❅❅❅❅❅❅
Aamupäivän harmaa lumipyry on ohitse, ja Tiia on tärpännyt saman tien kiinni tilaisuuteen.
-Hieno poika. Näetkö? Ei mitään hätää, hän höpöttää Totille ja antaa sille palasen porkkanaa.
Hän ottaa hieman vauhtia ja kiipeää uudelleen sen selkään.
-Hyyvä, juuri noin, hän kehuu posket punaisina.
Totti lähtee liikkeelle kevyin avuin. He ovat päässeet jo aika kauas kotoa, eikä hevonen ollut vaikuttanut hermostuneelta kuin kerran kapealla maastopolulla.
Tiia vie sitä kauemmaksi askel askeleelta ja varmistaa, että hevonen pysyy koko ajan rauhallisena. Hän pysähtyy välillä kehumaan sitä ja jalkautuu näyttämään sille ympäristöstä asioita, joita sen ei tarvitse pelätä.
Hevonen on paljon parempi kuin eilen. Ehkä se alkaa tosiaan jo rauhoittua. Mikä ikinä sen olikaan tullut, hevonen taitaa olla pääsemässä siitä jo yli ja vaikuttaa omalta normaalilta itseltään. Tiia kääntää sen kohti kotia ja kääntyy aina välillä takaisin muutaman askeleen verran tarkkaillakseen hevosen reaktioita. Ei mitään tavallisesta poikkeavaa. Lammenkin he olivat päässeet kiertämään täysin ongelmitta.
Tiia tuntee puhelimen soivan taskussaan, ja hän kaivaa sen esiin. Totti kävelee tottuneesti kotia kohti, eikä välitä ratsastajan vajavaisesta keskittymisestä.
-Haloo- Moi Mikah. Maastossa. Miten niin?
Tiian ilme vakavoituu ja kylmät väreet luikertelevat pitkin niskaa ylös kypärän alle.
-Okei, lupaan, Tiia painottaa ja sulkee puhelimen. Sitten hän antaa hevoselle lisää pohkeita.
-No niin Totti-poika, eiköhän mennä reippaasti kotiin, Tiia puhelee hermostuneisuuttaan peitellen ja maiskuttaa hevoselle.
Totti nostaa päätään tuntien muutoksen ratsastajan tunnetilassa. Rauhallinen varmuus alkaa rakoilla. Sen mieleen hiipii epäilys, mutta se tottelee kuitenkin ohjeita ja lähtee askeltamaan ripeästi kohti kotia.
❅❅❅❅❅❅❅❅
Kohmeinen aitalanka takertuu kiinni rullaan. Kova pakkanen hankaloittaa työtä huomattavasti. Onneksi paikalla on paljon tallin väkeä auttamassa. Tiia kiertää ympäriinsä saksien kanssa ja neuvoo, kuinka lanka tulee kieputtaa aitatolppiin. Hän toivoo, että se riittää. Hänen ei ole koskaan ennen tarvinnut miettiä, minkä kokoisesta välistä harmaasusi mahtuisi. Taikka kai ne olivat ketteriä hyppimäänkin…
-Eikö meidän olisi järkevää vaan pitää hevoset sisällä, kysyy yksi nuori tuntilainen.
Tiia pudistaa päätään ja selittää, että hevosten on pakko päästä ulos tarhailemaan, tai ne tulisivat hulluiksi.
Taru auttaa Oliveria pitämällä kiinni kerästä, kun poika kiertää ponitarhaa sormet kohmeessa.
-Ihan kamalaa, Taru mumisee. -Hirveätä.
-En mä usko, että ne tänne tulee Taru, Teemu lohduttaa. Isoveli ei kuitenkaan ole itsekään aivan varma siitä, mitä lupaa.
-Miten täällä sujuu?, Tiia kysyy porhaltaessaan paikalle tallin toiselta puolen.
-Ihan hyvin kai… Pitikö se laittaa noin alas?, Taru kysyy huolestuneena.
-Toi on just hyvä, Tiia sanoo ja pörröttää Tarun tupsupipoa.
-Tänne tarvitsis saksia!, Oliver huutaa viimeisen tolpan kohdalta. Tiia kiikuttaa miltei jäätyneet sakset paikan päälle ja ne nirhovat narun poikki nipin napin.
-Kiitos teille avusta, Tiia sanoo lopulta. -Tämä saa riittää toistaiseksi.
Taru näyttää yhtäkkiä toiveikkaalta. Oliver vilkaisee häntä nopeasti.
-Hei, Tiia…, Taru aloittaa. -Kun jouluratsastuskin lähestyy, niin…
-Ai niin!, Tiia huudahtaa. Hän näyttää järkyttyneeltä ja kääntyy sitten pahoittelevasti heidän puoleensa. -Sitä ei tietenkään voida nyt pitää. Se on pakko perua. Anteeksi kauheasti, mutta se olisi liian vaarallista.
Tuike Tarun silmissä sammuu.
-Ai, niin tietysti.
-Mun pitää mennä kertomaan muillekin, Tiia sanoo ja jättää sakset Teemulle.
❅❅❅❅❅❅❅❅
Rappukäytävässä on hiljaista. Vain avaimet kilisevät, kun ne kiertyvät lukossa ja avaavat puisen oven. Korkojen kopinan saattelemana nainen menee sisälle asuntoon.
-Moi äiti!, kuuluu hihkaisu, ja pieni tyttö ryntää halaamaan äitiään posket punaisina.
-Moi!, nainen hihkaisee ja laskee salkkunsa korkokenkiensä viereen eteiseen. Sitten hän riisuu pitkän, elegantin takkinsa ja laittaa sen siististi naulakkoon.
-Kato, mitä mä sain joulukalenterista, tyttö intoilee ja näyttää ranteessaan olevaa värikästä korua.
-Hieno, äiti hymyilee, vaikka onkin väsynyt.
Olohuoneesta kuuluu television levotonta muminaa. Nainen menee sinne haettuaan keittiöstä jogurtin ja jää seisten tuijottamaan ruutua. Tytär juoksee innoissaan ympäri sohvan, mutta äidin ilme vakavoituu uutisten myötä. Hän ottaa äkkiä puhelimensa esiin ja etsii yhteystiedoista Viivi Laakson. Puhelu piippaa hetken ja menee sitten vastaajaan.
-Viivi? Olga tässä. Mä katsoin uutisia… Tarvitseeko mun tulla sinne? Mä olen vähän huolissani. Soita mulle heti!
Hän lopettaa viestin huokaisten syvään.
-Äiti, me leivottiin Maian kanssa pipareita. Haluatko sä maistaa?
Olga katsoo tytärtään hymyillen.
-Tietysti tahdon.
❅❅❅❅❅❅❅❅
Neljä kaviota pöllyttää veren tahrimaa lunta. Metsän pimeys ympäröi levottomat, suuret sydämet. Ne jyskyttävät niin lujaan tahtiin, että korvissa asti tuntuu. Pelokkaat, kiiltävät silmät etsivät jotakin, mihin tarttua. Polkua, joka ei olisi umpikuja.
Nyt kavioita on enemmän, kahdeksan, kuusitoista. Ne rummuttavat maata ja pakenevat. Hän on yksi heistä, mutta puut ympärillä eivät liiku. Ne eivät liu’u tai jää taakse askelten mukana. Sen sijaan maa avautuu, se upottaa ja liimaa jalkoja kiinni valkeaan lumeen, joka onkin yhtäkkiä tahmeaa kuin siirappi.
Pahuus on selän takana ja lähenee koko ajan, mutta sinne ei uskalla katsoa. Maa alkaa kääntää neljän jalan kehoa, joka yrittää rimpuilla irti. Maa kääntää, kääntää kohtaamaan sen, mitä paetaan. Lauma katoaa ympäriltä, jatkaa ilman häntä. Heikko jätetään taakse, ja kavioiden kopse kaikkoaa.
Tiian sydän pamppailee kauhusta, kun olento tulee lähemmäksi. Kylmän hien ja helpotuksen aalto valahtaa hänen lävitseen, kun hän huomaa eläimen Nymeriaksi. Ihana, tuttu Husky. Kylmät silmät, joiden takana viileä lempeys ja pehmeä turkki. Koiraa voi huoletta kurottaa silittämään.
-Nymeria! Tiia huutaa helpottuneena, kyyneleitä silmissään. Hän ojentaa kätensä.
Siinä samassa silmien väri onkin keltainen, turkki karheutuu, hampaat terävöityvät. Tutun koiran haukun sijaan eläimen irvistävästä suusta pääsee niskakarvat pystyyn nostava murina, sitten ulvaisu. Nymeria on poissa, kun peto ponnahtaa ja hyppää kohti ojennettua kättä.
Kirkaisu sivaltaa yön rauhallista hiljaisuutta. Tiia herää siihen itsekin ja huomaa istuvansa pystyssä, selkä ja kasvot yltä päältä hiessä. Olo on kuumeinen.
Levottomuus on kuitenkin todentuntuinen, eikä hän saa ravisteltua sitä pois, vaikka hengittää syvään monta kertaa. Sydän hypähtää uudelleen, kun huolestunut Nymeria loikkaa sängylle naisen viereen.
-Ei hätää, Tiia kuiskaa sille ja silittää sitä hieman epäröiden. Olento kuitenkin on kuin onkin Nymeria, ja tämä on todellisuus. Turvallista ja pimeää. Koira vingahtaa huolestuneena.
Jokin saa Tiian kuitenkin nousemaan ylös vuoteesta ja kietomaan aamutakin ylleen. Tunne siitä, että jokin on vialla, ei tahdo lähteä hänen sydämeltään.
Nymeria seuraa häntä ulos hyytävään pakkasilmaan. Tähtitaivas on henkeäsalpaavan kirkas, ja metsän varjo kohoaa mustana Helmiksen ympärillä. Kaukana kuuluu jäätyvän järven kumeaa ääntä. Ihmisen ei kuulunut nähdä paljasta luontoa tähän aikaan, näin karuna ja anteeksiantamattomana.
Viime talvena tähän aikaan Tiia oli herännyt yöllä, kun tallilla oli tapahtunut kummia. Silloin kyseessä oli kuitenkin vain Taru, joka oli ollut salaa ratsastamassa. Nyt Tiia melkein toivoo, että kyseessä olisikin taas vain jokin innokas heppatyttö.
Ulkona on äärimmäisen hiljaista ja kiristävä pakkanen. Nymeria kannoillaan Tiia kävelee kohti pihattotarhaa. Jokaisella askeleella hän tuntee olonsa entistä levottomammaksi, sillä hevosia tarhassa ei näy. Hän tuli ulos vain varmistaakseen, että kaikki on hyvin, hän muistuttaa itseään. Uni tunkeutuu kuitenkin uudelleen ja uudelleen hänen mieleensä, ja sydämen tykytys nopeutuu. Tiia nopeuttaa askeleitaan. Kun hän kurottaa kohti aitaa, aivot eivät suostu uskomaan, mitä aistit kertovat:
Aitapuomit ovat osittain maassa, samoin kuin muutama sähköaidan riekale. Tiia hapuilee ilmaa kuin ei uskoisi, että portti on tosiaan hajotettu tuusan nuuskaksi.
Nymerian voimakas haukku värisyttää pakkasilmaa sen nuuhkittua maahan jääneitä jälkiä. Tiia on pyörtyä kauhusta. Tärisevin käsin hän haparoi puhelinta taskustaan.
Mielessään hän käy läpi pihatossa olleita hevosia: Leo, Pamela, Tuure… Impi.
Sydäntä vihlaisee kivuliaasti.